Kalevala

Tarantinon ”Pulp Fiction” on hyvin vanhanaikainen, romanttinen teos. Mieletön väkivalta sekoittuu oudon hienosti viritettyyn tunteiluun. Jatkuvuutta ei ole. Tapahtumat eivät seuraa toisistaan millään käsitettävällä tavalla. Ajallisen jatkuvuuden sijalla on kohtauksia takautumina ja etuiluina. Tapahtumapaikka on seutu, jota ei ole ollut koskaan olemassa, eikä voi olla. Mukana on tietäjiä, joiden mieli möyhentää pahimmatkin arvoitukset, ja velhoja jotka takovat vaikka kuun taivaalle. Seuraan kuuluu surkimuksia, joita on syytä pitää silmällä, koska he voivat osua ampuessaan ohi.

Ajattelin nimittäin, pitäisikö tästä lähteä taas Los Angelesiin. Kaikki toiset tulevat vanhoiksi paitsi itse kaupunki, jos se sitten on kaupunki. Luonnetta ja omaa laatua sillä on saman verran kuin pahvipikarilla.

Kun laskin, Los Angeles oli 91 eri kaupunkia, joilla on huono yhteinen hallinto ”Teräsmiehestä” tunnetussa talossa. Sen korkean oven päällä lukee Kaupungintalo. Sisällä istuu gangstereita. Hollywood ei ole kaupunginosa, vaan postiosoite. Beverly Hills on. Paikkakunnan hotelli on ikävanhus, Beverly Hills Hotel. Se on toiminut yli 100 vuotta ja kokee kummia vasta nyt, Brunein sulttaanin ja ainakin periaatteessa sharia-lain sitomana. Pystybaarissakin pitää olla pikkutakki kravatti. Se on heinäkuussa kova vaatimus.

Kävin katsomassa peiliin miettiessäni, vieläkö siellä uskaltaisi ajella vuokraamallaan autolla. Pääseminen paikasta toiseen on ongelma siitä huolimatta, ettei siellä oikeastaan ole väliä, missä on. Löysin vaivatta kirjojeni joukosta mainion niteen, joka on kirjoitettu Raymond Chandlerin Los Angelesista ja varustettu kuvilla. Yksi kuva on otettu siitä kohdasta, jossa asuin, San Vicente Blvd. Se on ennen paheellista, sitten aivan liian hyveellistä, nyt tolkuttoman kallista Santa Monicaa, josta Chandler käyttää kirjoissaan nimeä Bay City.

Kun olin sitten lukenut taas kerran kolme Chandlerin kirjoista, elokuva ”Pulp Fiction” alkoi pyöriä silmissä. Siitä on sanottu, kuten ”Citizen Kanesta”, että se on parhaita koskaan tehtyjä elokuvia. Sen menestys oli suunnaton ja se avasi uusia uria elokuvateollisuudelle. Näin käsitin jälleen sen, mikä on ollut toisillekin itsestään selvää, siis että nimestä alkaen ”Pulp Fiction” on mitä puhtainta Chandleria. Suoria viittauksia on kymmeniä, epäsuoria satoja.

”Pulp” eli selluloosa tarkoittaa roskalukemistoja. Chandler ja hänen ensimmäinen esikuvansa Hammet kirjoittivat aluksi yhteiskuntajätettä huonolle paperille painettuihin lehtiin. Sitten he kimposivat korkeakirjallisuuteen. Tunnusmerkki on tuotannon julkaiseminen American Libraryssa tai Everymanin sarjassa. Ne ovat kirjallisuuden kultapossukerhoja.

Koska elokuva ”Syvä uni” on niin hieno, en ollut koskaan tullut lähestyneeksi ”Pulp Fictionia” Chandlerin kirjojen kautta, vaan elokuvan. Lukiessani mietin, miksi näistä ei ole tehty sataosaista televisiosarjaa, kuten Agatha Christien jutuista tai Chestertonin ”Isä Brownista”. Niihin kumpaakaan en saa makua, joten lisää nurjamielisyyden kohteita mahtuisi.

Chandler tuntuu turhalta kääntää elokuvan kielelle, mutta sitäpä ei olekaan tehty. Chandlerin vahva tukeutuminen kieleen ja kuvauksiin on korvattu hyvissä elokuvissa elementillä, joka luultavasti teki Chandlerista sellaisen kulttihahmon, että häntä kiittivät myös Eliot ja Waugh.

Nuo romaanit ovat vaikean ja mutkikkaan jazzin syntymäaikaan sotavuosina ja  pian niiden jälkeen kirjoitettuja. Molemmissa, romaaneissa ja jazzissa, se iso asia on ”mood” eli mieliala eli tunnelma. Bebopin sukuinen jazz on luonteeltaan rikollista. Harmonisia kulkuja rikotaan ja melodioita varastetaan kuin vanhoja kultarahoja. Kukaan ei tiedä, kuka, mitä, missä ja miksi. Philip Marlowea onkin vaikea ajatella ajattelematta saksofonia. Molemmat ovat niin yksinäisiä.

Salapoliisiromaanin suuria mestareita yhdistää sama piirre, Sherlock Holmesista ja Arsène Lupinista alkaen aivan nykypäivään sankarit ja tarinat ovat täysin epäuskottavia, toista todellisuutta kuin tämä yleinen. Jotkut kuulemma luulevat, että television ruuhkauttavat poliisisarjat liittyisivät jollain tavalla todelliseen poliisin työhön. Eivät ne liity, millään tavalla.

Rikollisuus on hyödyllistä elinkeinotoimintaa. Lukijan kannalta ero ei ole suuri, oli päähenkilö rosvo tai polisi. Hehän liikkuvat molemmat samoilla asioilla. Nyyhkyviihde eli romanssit ja väkivaltaviihde ovat sama asia. Juonikuvio on toisarvoinen verrattuna tunteiden näppäilyyn. Molemmissa liha lätisee, hiukan eri mielessä kyllä.

Tai oikeastaan ei. Kuuntelin omaa Eurovision iskelmääni, joka on Schubertin C-mollisonaatin viimeinen osa, ja pari liediä päälle. Lauluissa jopa sanat ovat samat ja ”mood” on kaiho: milloin taas, miksi ei enää. Chandlerin Marlowe on vaikuttavampi kuunnellessaan pölyn laskeutumista hiljaiselle pöydälleen kuin ratkaistessaan murhajutun. Repliikkejä on paljon, mutta myös niistä Tarantino otti opin Pulp Fictioniin – replikointi on absurdia. Se sopii julmuuden teatteriin mielettömässä kaupungissa. There is no there over there. Siellä ei ole siellä.