Internet 1944

Orson Wellesin ”Citizen Kane” on Dickensiin tukeutuva kertomus löytölapsesta. Lapsi ei ole ollut hukassa. Äiti myy hänet rahasta pankkiirille. Jatko on Shakespeareen tukeutuva kertomus vihasta ja kostosta. Koska draama on niin taidokas, huipennus kerrotaan heti. Päähenkilö saa kaiken paitsi tavoittelemaansa ja kuolee. Hänen omaa menettelytapaansa orjamaisesti noudattaen lehdistö etsii myyvää näkökulmaa ihmiseen, josta on kerrottu jo kaikki. Muisti – Rosebud-niminen mahakelkka - kokee saman kohtalon kuin päähenkilö. Molemmat joutuvat tuleen heitetyiksi.

Eilen myös esitetty keskinkertaisuuden vaivaama dokumentti Wellesistä tuo esiin kaksi mielikuvitushenkilöä, joihin Welles myös samaistui, Falstaffin ja Don Quijoten. Edellinen oli hölöttävä juoppo ja jälkimmäinen harhojaan metsästävä ritarin tapainen, jonka nimi tarkoittaa lähinnä hevosen takapuolta; hidalgo onkin koko tarinan ajan menossa hevon perseeseen.

Viittaaminen näihin esikuviin ei ole mielijohde. En ole koskaan saanut selville, mitä on yliopistollinen median tutkimus ja mistä median tutkijat saavat palkkansa. Minulle tuo termi ”media” on pelkästään häiritsevä.

Aikojen alusta tehtävä on ollut sekoittaa totta ja keksittyä tavalla, joka herättää toisten mielenkiinnon. Shakespeare kirjoitti räyhääville humalaisille, jotka lienevät suhtautuneen näytöskappaleisiin suunnilleen samoin kuin nykyisin suhtaudutaan vapaaotteluihin ja ajoittain jalkapalloon ja jääkiekkoon. Koko yleisö tietää, ettei sillä ole merkitystä, onko sellainen pallo tai tällainen kiekko verkossa vai ei, mutta kukaan ei häiriinny siitä. Tarinan sisältö on selvä. Pelaajien itsensä sanotaan ”lukevan peliä”. Se on hyvin sanottu.

Chaplin näytteli räyhääville humalaisille, jotka olivat tulleet varieteehuoneistoon ehkä poliisia pakoon ja jatkoi samaa kameran edessä. Elokuva puolkestaan oli aluksi bordelliviihdettä. Täytyy sielläkin vetäistä välillä henkeä. Toden ja keksityn ihmeellinen sekoitus oli elokuvaseikkailu, jossa junaryöstöihin ja villiin länteen yhdistettiin taianomainen ampumatarkkuus ja tappelussa näyttäytyvä kovaluisuus.

Citizen Kanessa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että se ei kerro elokuvateollisuudesta eikä sen alan moguleista. Kanen harrastama sanomalehti oli juuri se väline, joka kärsi elokuvan menestyksestä. Welles itse kärsi studioteollisuudesta mutta ehti nähdä sen mailleen menon. Jatkoa hän sitten ei nähnyt.

Erilaiset blogistit jaksavat jankuttaa painetun ”median” ongelmista ja sivuuttavat siten aika kevyesti elokuvan ja television roolinmuutoksen nyt kun niistä on jo tullut puolivalmisteiden tuottajia.

Ylen Areena on vahva todiste siitä, mitä on jo tapahtunut. ”Kanen” voi katsoa eilen televisiosta, mutta lisäksi sen voi katsoa tänään tietokoneella tai televisiosta. E-kirjan rinnalla on nyt e-elokuva. Kun olen itse laskenut mahakelkalla piikkilankaan (tämä on totta), en edes yritä kiriä aikani tasalle. Arvelen kuitenkin, että kaikki näytelmäelokuvat, siis järjen rajoissa kaikki, on saatavissa niksauksella ja naksauksella kotiin. Tai kuka sen tietää, jos rupeankin naksauttelemaan, vallankin jos tästä vielä vanhenen ja vastaavasti suuresti ihailemani Elisa Oyj saa tänne nopeamman verkkoyhteyden kuin nykyinen 2 Mb sekunnissa, joka hyydyttää usein yhteyden ja mielen. Juuri nyt katsoisin mielelläni Ozua, jonka olen enimmäkseen unohtanut. Toisaalta tiedän, mistä sitä saa vaivoitta ja vaikeuksitta.

Orson Wellesin ajan elokuvateatteri oli kivijalkakauppa, jolla oli aukioloajat. Lyhyt nauhojen ja DVD:n kausi oli elokuvan tavaratalo. Nyt ne ovat haipumassa  ja mukana menee valitettavasti musiikki-CD.

Ihmeellisintä Wellesin ”Citizen Kanessa” on mielestäni ennakointi. Kukaan muu ei voinut käsittää, että sinfoniseen muotoon rakennettu liikkuva kuva tulee kaikkien ulottuville niin että tulevan maailman kuva kulkee kerran pitkin kuitukaapelia tai tulee suoraan pilvistä.

Tällä katsomiskerralla tulevaisuuden visiolta näyttivät lopun kuvat, ne jotka on taitavasti omaksuttu ”Indiana Jonesin” loppuun, eli pakkilaatikkoihin ja säleikköihin eli ulottumattomiin talletettu historia, aarteet, veistokset – liiton arkki. Kaikki tuo jää lukkojen taakse niiltä, jotka eivät näe kelkan kauneutta.