Huumerahat

Olisinko päästänyt korkeat periaatteeni rappiolle? Ehkä niin on käynyt. Yksi syy voi olla ilmeinen. Tietoni tuomareista ja oikeudenkäynneistä ovat vanhoja eli siis vanhentuneita. Jos joku kysyy minulta neuvoa oikeusasiassa, hän menettelee harkitsemattomasti kahdella tavalla. Ensinnäkin todennäköisesti kieltäydyn antamasta mitään neuvoa. Toiseksi jos syystä tai toisesta annan neuvon, se on todennäköisesti väärä tai ainakin riittämätön. Suhteellisen usein jakelen kuitenkin neuvoa, joka on tosi ja uskottava: käänny asianajajan puoleen.

Tunsin kerran lääkärin, joka saattoi sanoa puhelimeen ruotsiksi, jottei penkissä oleva asiakas ymmärtäisi: soita jollekin toiselle lääkärille; minä olen päissäni kuin papukaija. Miehen puhetta.

Ilmiön syy on tietymätön, mutta lähisuvussa ei ole yhtään lääkäriä. Ystävissä ja tuttavissa on. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki ylioppilasjuhlien aikana. Olisi hauska tietää, vieläkö ihmisillä on tapana ruveta riisuutumaan tai ainakin esittelemään kieltään ykkösasussa kahvikuppi kädessä nurmikolla. Ennen lääkärin asema oli sellainen, ettei säistä eikä vuodentulosta oikein sopinut keskustellakaan. Vaistonvaraisesti alettiin puhua voinnista.

Huumepoliisin oikeusjutun täyttäessä mediaa totesin taas, että oikeustoimittajien taso on jotain aivan toista kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Asiasta on todisteita. Suurten ja arvokkaiden lehtien toimittajat julkaisivat ennen aivan puuta heinää ja kirjoituksista kävi ilmi, ettei heille ollut välttämättä valjennut esimerkiksi syyttäjän ja syytetyn ero. Sen he vain tiesivät, että poliisi lyö pampulla ja tuomari tuomitsee.

Nyt on koko joukko ammattilaisia, jotka puhuvat maltillisesti ja asiantuntevasti hyvin laajoista ja vaikeista asioista, kuten nyt tästä. Siis että asiaa on vaikea uskoa todeksi. Tottahan on ainakin se, että poliisi on tutkinut poliisin toimintaa vuosia ja tuottanut kymmeniä tuhansia sivuja pöytäkirjaa niin että oikeudenkäynnille on varattu mahdottomasti aikaa.

Se muuten oli kyseenalainen arvio, että käräjätuomarin tehtävä on poikkeuksellisen hankala. Henkilöstä riippuen tehtävä voi olla mieluisa. Saa keskittyä yhteen vaikeaan asiaan, kun normaalisti joutuu keskittymään moneen vaikeaan asiaan. Olin itse monissakin hyvin suurissa jutuissa, joissa oli pakkilaatikoittain paperia. Laamanni Helminen kertoili mielestään asekätkentäjutusta, joka saattaa olla Aarnion jälkeenkin Suomen oikeushistorian suurin rikosjuttu – hän istui sen.

Oslon seudun joukkomurhan jälkeen ihmettelen, että joidenkin mielestä Nesbøn kirjojen väkivallanteot ovat mahdottomia liian kauheita. Todellisuus on kauheampi. On kirjailijoita, jotka kuvaavat todellisuutta – mutta toisaalta on kirjailijoita, jotka maiskuttelevat väkivallalla.

Syyttäjän esittämä kuvaus huumepoliisista huumekauppiaana on melkein mahdoton uskoa, ja syytetty on kiistänyt sen kokonaan. Sanomalehtien kertomasta päätellen ainakin se suurempi rahakätkö ja uskomattoman runsas käteisen rahan käyttö herättävän hyvin vakavia epäilyjä varoista, jollaisia poliisimiehellä ei pitäisi olla.

Myös meille on tulossa ”syytteestä sopiminen” (plea bargaining), joka on johtanut Yhdysvalloissa merkittäviin epäkohtiin. Tämä huumepoliisin juttu käy esimerkistä. Vaikka valtavan työmäärän lisäksi on muita painavia syitä, tällaisessa jutussa syytetyn päästäminen vähemmällä vastamaksuna yhteistyöstä syyttäjän kanssa ei tule kysymykseen eikä saa tulla. Poliisin tekemäksi epäilty vakava rikos on niin paha asia, että se on selvitettävä niin ettei yhtään kiveä jää kääntämättä. Merkittävä syy kiirehtiä asiaa olisi jutun ja siitä seuraavien muutosten meneminen huumerikollisten pussiin. Näin tulee valitettavasti käymään joltain osin.

Mutta oikeus on kuin täysikuu, kirkas, kylmä ja kaukainen.

Nyt jo kirjoitetaan, että yleisön luottamus poliisiin ei kärsi tämän jutun takia. Asian mittaaminen on vaikeaa. Pelkään pahoin, että tämä juttu ja se Ulvilan murhajuttu horjuttavat luottamusta. Se on paha se. Ainakin hyvin suuri osa poliisin väestä tekee hyvin ikävää ja vastuullista työtä moitteettomasti.

Poliisijohto on aina syyllinen, kun tällaista tapahtuu. Keskusrikospoliisin ja Helsingin poliisilaitoksen huonoista väleistä kaikki ovat tienneet vuosikymmeniä. Se on johdon vika ja häpeä, ettei ongelmia ole osattu laukaista. Poliisin johdossa on ollut perinteisesti heikkoa väkeä. Tarkoitan nimenomaan, että valvonnan vaikeuden ja organisaation hajanaisuuden takia johtoon pitäisi saada poikkeuksellisen kyvykkäitä henkilöitä, joilta onnistuisi sekä toiminta ihmisten parissa että hallinto. Suoraan sanoan tämä ”public administration”, jota pohditaan tänäänkin hallitusneuvotteluissa, on julkisen sektorimme suurimpia heikkouksia. Eihän alalle ole oikeastaan edes opetusta!

Kysymys ”kuka valvoo valvojia” on muuten tunnettu ja Roomasta. Quis custodiet ipsos custodes? (Juvenalis, Satiirit VI).