Aikakausien valinkauhassa

Minä ihmettelen. Olen siis ostanut kirjan lukiolaisena, kohta kun se ilmestyi eli 1960. Toinen vaihtoehto on pari vuotta myöhemmin. Hintamerkintä 600 /350,- voisi tarkoittaa alennusmyyntiä. Kun nyt luin ”Yksityisiä asioita”, en muistanut siitä kuin sen maton, en edes, että hän joutui kuudeksi kuukaudeksi vankilaankin kenraalikuvernöörin maton ostamisesta kapinan aikana. Jos tuo Haavikon ensimmäinen romaani mainitaan erikseen, sen omituista takakansitekstiä lainataan. Eräässä 2000-luvun alun kirjassa tämä romaani mainitaan ja siitä esitetään sekavia huomiota. Siinä kaikki.

Romaani  on toisinto Camus’n ”Sivullisesta” mutta vielä hiukan parempi. Nimetön päähenkilö, jonka nimi luultavasti on Haavikko, ei ole se tunteeton paholainen ja opportunisti, jollaiseen harvoissa maininnoista kirjasta viitataan. Camus’n Meursault tuomittiin hätävarjeluna tehdyn tapon sijasta murhasta giljotiiniin, koska hän ei surrut asianmukaisesti äitinsä kuolemaa vanhainkodissa; syyttäjä teki asiasta ison numeron.

Haavikon päähenkilöstä mainitaan jossain, että hän löi vaimoaan. Niin romaanin mukaan tapahtui kerran, mutta kohta ”minä” sanoo vaimolleen, että tämä tarvitsisi toisen miehen, sellaisen jota vaimo voisi rakastaa.

Romaanin unohtaminen osoittaa lähinnä, etteivät kirjallisuusihmiset silloin yhtä vähän kuin nytkään ymmärrä yksityisiä asioita. Päähenkilö on keinottelija, tai kuten siihen aikaan sanottiin liikemies. Hän on syvästi järkyttynyt Alfred Kordelinin murhasta ja mainitsee tämän rikastuneen ostamalla ja myymällä. Hän harjoittaa myös koronkiskontaa, aika pienessä mittakaavassa. Hänen paheitaan ovat metsästys ja myöhään uudelleen herännyt purjehdus. Hän ei ryyppää eikä jahtaa naisia. Yhteiskunnallisiin asioihin hän suhtautuu liikemiehen tavoin mutta kohtalokkaasti unohtaa lahjoittaa saksalaiselle ”apujoukolle” varoja keväällä 1918. Se on paha virhe mieheltä, joka kyllä käsittää, että henkivakuutusyhtiöt eivät nyt lainoita, kun on niin paljon kuolleita. Tuo on Haavikon kommentti kansalaissodasta, mutta sitten hän marssittaa kirjaan rautatieläisen, joka on menettänyt kaiken. Punaisen hallinnon aikana työssä olleet veturinkuljettajat erotettiin lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Tämä oli aivan pieni esimerkki siitä, että Haavikko julkaisi 1960 eli ennen kaikkia tutkimuksia ja etenkin Linnaa kattavan ja rehellisen kuvauksen tapahtumista ennen kansalaissotaa ja sen jälkeen. Aiheenvalinta oli ennenkuulumaton – Sillanpään, Lehtosen, Hemmerin ja muutaman muun vapaussodan kuvaukset olivat ihmiskohtaloita. Tässä kuvataan aikakausi. Myös siksi rämä romaani on vuosisadan parhaita. Ei voi sanoa ”tärkeimpiä”, koska sitä todellakaan ei pantu erityisemmin merkille. Vähälle huomiolle jäivät Haavikon muut eksistentialistiset pöroosateokset (Toinen taivas ja maa, Vuodet, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä.)

En osaa sanoa, jättikö Haavikko inhimilliset asiat lukijan käsityskyvyn varaan esimerkiksi poliittisista syistä. Vuosi 1918 oli arka asia. Veijo Meren tuon niminen kirja ilmestyi samana vuonna, mutta meren sankarit olivat tuossakin kirjassa pysyvästi eksyksissä, kun taas Haavikon henkilöt olivat halukkaita selviytymään myös eksyneinä.

Sitä en myöskään tiedä, miksi hänen tuotantonsa taso alkoi sitten laskea niin että hänen lopputuotannossaan ei ole enää oikein mitään lukemista. Luulen että hänelle tuli liian paljon muuta tekemistä. Ensimmäisen vaimon traagisen kuoleman jälkeenhän julkaisi ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka on aivan parasta, mitä on.

Juuri kukaan ei välitä suoraan kysyä, miksi kirjoitan ihmisestä, joka lienee pitänyt minua vihamiehenään, kunnes äkisti muutti mielensä ennen kuolemaa, joka kuitenkin sitten ehti. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Viiden ensimmäisen kirjan runot ja nämä tässä kirjoituksessa mainitut vaikuttivat enemmän kuin mikään ja vaikutus säilyi ainakin vuosikymmeniä. Se henkilö, jonka tunsin ja jonka kanssa olin monta vuotta tekemisissä joka päivä, oli jotenkin toinen. Tosin puhuimme kyllä myös näistä runoista.

Se on selvä, etten voi enkä halua kirjoittaa sanaakaan tänään ilmestyvästä Haavikko-kirjasta, tai korkeintaan voin sanoa, että tuo kuollut runoilija on juuri nyt ajankohtainen, ja siksikin halusin ottaa esiin hänen juuri nyt ajankohtaisen romaaninsa, jota ei tosin taida saada mistään.

Nuori 1960-luvun runoilija kommentoi itse äärimmäisen poliittisessa runokokoelmassaan: ”Niin katosi voitto maailmasta.”

Niin katosi maailma.

Olen muistavinani, että häntä pyydettiin vakavasti pankkiin töihin, korkeaan tehtävään. Hän ei mennyt, vaan jäi Otavaan, ja sekin oli virhe. Hänellä oli tuo nuoruuden runoista ja tästä romaanista ilmenevä tuhoisa yhdistelmä, vaurioita itsetunnossa yhdistyneenä harvinaiseen itsetuntemukseen. Tuosta yhdistelmästä ei tule mitään onnellista, ei edes onnellista liikepankin pankinjohtajaa.

(Kuva on vertauskuva. Otsikko on romaanista. jonka lopussa valetaan tinaa ja aavistellaan tulevaisuutta.)