Klemetti

Kuva liittyy liikoihin kirjoihin. Rukousnauhan näköinen ketju on itse asiassa täytetty lyijypalasilla. Paljon skannatessa ja erilaisia painettuja lähteitä pyöritellessä on tuskin parempaa työkalua. Minulla on parikin vanhanaikaista arkkitehdin viivotinta, jotka on joskus tehty teräksestä. Niissä jopa lukee ”Wulff”, mikä tarkoitti kerran paperikauppaa ja on eräille vielä tuttu ”Wulffin kulmasta” Espan ja Manskun risteyksessä. Oli se punainen virityskin Wulffin talo, nykyisin kivinen kulissi.

Se nerokas henkilö, joka keksi tämän painavan rukousnauhan, oli tajunnut, ettei tuo paksuus ja muoto estä lukemista. Jos tarvitset kätesi esimerkiksi pohkeiden raapimiseen, ole hyvä vain. Skanneriin olen itse keksinyt huipputeknologisen työkalun, mutten ole ehtinyt vielä toteuttaa sitä. Myös nykyisillä, ihastuttavilla vehkeillä, jotka eivät ledin ansiosta tarvitse lämpenemisaikaa, ruskea tai harmaa viiru lasille lasketun kirjan keskiaukeaman kohdalla (gutter shadow) on välillä ikävä. Tiettävästi sen poistamiseen ei ole riittävän yksinkertaista keinoa, kun skannaaminen sinänsä on nopeinta Acrobatissa ja tuloksen eli skannatun tekstin paiskominen Photoshopin kautta on hidasta.

Nähtyäni kilpasuunnistajan kompassin, joka on nykyisin eräänlainen peukaloon kiinnitettävä sormus (katso ”Suunto arrow”) kehitän tarranauhasta ja sopivan pehmeästä, mustasta muovista peukalon päähän sopivan lisäkkeen, joka peittää kirjan selän kohdalle jäävän kolmion painaessani kirjaa lasille ja siis estää valovuodon. Skannaajan ykköstarvike on muuten muuttumaton, puutarhatöihin tarkoitetut näppylähanskat.

Heikki Klemetti oli henkisesti tasapainoton ihminen ja suurelle osalle ympäristöään todellinen kiusankappale. Hän oli kummallinen sekoitus erinomaista oppia, jota hän hankki nuoruudessaan kärsivällisesti Saksassa, ja täydellistä harrastelijamaisuutta, jota höysti omituinen usko omien päähänpistojen arvokuuteen. Arvostelijana hän oli ajoittain raaempi kuin Heikinheimo, ja hänkin useimmiten aiheetta. Hän oli epäluuloinen ja pitkävihainen. Hänellä oli vallan merkillisiä ajatuksia laulutekniikasta ja perättömiä luuloja bel canto –perinteestä. Onni ettei hän ole enää keskuudessamme.

Asian tekee mielenkiintoiseksi Klemetin käsittämätön ansioituminen kuoronjohtajana. Olen kuullut ainakin osan niistä harvoista äänitteistä, joita häneltä on. Etenkin Suomen Laulun pakottaminen sävelpuhtauteen kuulostaa hyvin virkistävältä. Kuoro aika ajoin todella soi ja jopa Matteus-passio on nautinto, vaikka solistit eivät ehkä ole. Klemetin mielestä musiikin huippu oli Bachin motetti ”Jesu meine Freude”, hänen suomennoksenaan ”Jeesu, aarteheni”. En menisi väittämään vastaan.

Klemetin vaimon Armin tausta on ainutlaatuinen satu. Armin isä Lauri Hämäläinen oli nykyisen Konneveden Siikakoskelta lähtenyt kouluja käymätön mökkiläisen poika, jonka lahjakkuus oli niin ilmiömäinen, että Oulun porvarit lähettivät hänet Tukholmaan koulutettavaksi ja päätyi Helsingin Vanhan kirkon kanttori-urkuriksi ja otti oppilaakseen mm. Oskar Merikannon. Armi oli huima henkilö. Hän kesti miestään. Moni ei olisi kestänyt.

Heikin henkinen tila on helppo ymmärtää. Hänen isänsä oli Kuortaneen lukkari, joka käräytettiin ehtoollisviinien ryyppäämisestä. Olisiko hän tullannut kolehtihaaviakin? Hänellä oli vihittynä vaimona itseään yli 20 vuotta nuorempi tyttönen, joka puolisonsa onneksi kuoltua pyöräytti aviottoman lapsen tiettävästi naapuriseurakunnan lukkarille. Tapaus herätti tietysti huomiota, ja Heikki jäi käytännössä perheettömäksi ja vaille kotipaikkaa Vaasan lukiossa, joka alkoi sekin mennä penkin alle. Niinpä hänestä tuli kauhea Kuortane-fäni, vaikka hän ei todellisuudessa tohtinut näyttää nokkaansa paikkakunnalla moniin aikoihin.

Helsingissä hän esiintyi pohjalaisena kansanmiehenä ja Pohjanmaalle helsinkiläisenä herrasmiehenä. Hyvin vaikea lapsuus jätti jälkeensä pahasti kolhitun itsetunnon ja hurjan poseeraamisen tarpeen. Lisäksi Klemetti oli vähän joka asiassa fundamentalisti eli kiihkoilija. Hän ei esimerkiksi sulattanut juuri mitään työväkeen liittyvää ja oli 30-luvulla äärioikeiston näkyvä edustaja.

Ja minä sitä olen ihmetellytkin, miksi oman nuoruuteni vasemmistolainen laululiike käytti melkein kaikkia muita musiikin keinoja paitsi kuoroja (niitäkin kyllä marginaalisesti). Tiesikö Agoit-Prop muuten jatkavansa Lapuan liikkeen suuren nimen Klemetin Suomessa vakiinnuttavaa kvartettilaulun perinnettä jopa kaunista ja taidokasta äänenmuodostusta myöten?

Kuoroperinteemme oli Klemetin väsyttyä eräin poikkeuksin niin huono, ettei kertoa kestä, kunnes Harald Andersén muutti kaiken jatkamalla täsmälleen siitä, mihin Klemetti oli jo päätynyt. Pentti Virrankosken Klemetin elämäkerta muuten on alan kirjallisuuden huippua ja lisäksi mainio esimerkki oikean historiantutkijan perinpohjaisen lähteiden löytämisen tuloksekkuudesta.