Lapuan kirkossa

Ihminen on vastuussa unistaan. Siitä on korkeimman oikeuden ennakkotapauskin. Voi olla että se oli hovioikeuden. ”Kunnon sotamies Svejkin” enkeliuni, joka on oikeastaan käymäläkenraali, luutnantti Dubin näky, havaittiin Suomessa jumalanpilkkaa sisältäväksi. Vasemmistoon kallistuvan kulttuurilehden päätoimittaja sai vastata teostaan.

Näin unta, että olin Lapuan suuressa kirkossa, polvistuneena alttarille kuin ehtoollisvieras, ja rukoilin että Antti Tuuri saisi syntinsä anteeksi.

Vastaus tuli niin että naskahti. Korkeuksien ääni sanoi:

”Ei tipu.”

Kysyin: ”Miten olisi Vesa Keskinen? Hänellä on se kauppa ja kaikki.” Vastaus oli:

”Kaikkea kanssa!”

Hyvä kun en maininnut mitään Erno Paasilinnasta. Luultavasti hän on tässä vaiheessa joko karannut taivaasta tai saanut porttikiellon helvettiin.

En minä tiedä, että Tuurilla olisi mitään kehuttavia syntejä, päinvastoin, asialtainen ihminen jos kuka, eikä revi rahojaan.

Vaimot näiltä kavereilta ovat menneet lunastuskuntoon – mutta eikö sellainen ole nykyään muotia?

Ei muuten kannattaisi mennäkään naimisiin kirjailijan kanssa, ei vaikka löytäisi sellaisen, joka ei juopottele enempää kuin hyvä tapa ja vakiintunut käytäntö edellyttää, saa rahoja eri lähteistä ja tuo niistä kohtuullisen osan kotiin. Kirjailijat vain istuvat miettimässä ammattiasioitaan, ja lisäksi niitä täytyy kehua kerran päivässä, eräitä useamminkin.

Aika rasittavaa on sekin, että nämä paremmat tekijät, joilla on ominaisuutena kyky heijastaa ääniaaltoja eli ”saada vastakaikua”, ovat persoja erikoisille, käytännössä kalliille ja aina vaivaa tuottaville taloille. Kauhun tuntein luin selostukset Joenpellon mahtitalosta Lohjan lähellä. Tuurilla on tuparustinki Pohjanmaalla meren rannikolla. Onneksi ei ole käskenyt käymään, vaan pikemminkin ajamaan ohi, jos seudulle sattuisi. Paasilinnan Aulangolla joskus pistäydyinkin, sanankuulijoiden joukossa. Hannu Mäkelä löysi Helsingin ja Turun väliltä talon, josta olen kuullut parikin tarkkaa selostusta ja lukenut useista kirjoista. On tässä ihan saman kunnan alueella myös sellainen talo, jota olin kerran ostamassa pakkohuutokaupasta ja näin, että tuokin kirjailija oli kuvannut nuoruuden talon ensimmäisissä julkaistuissa runoissaan, ja miehuuden talon Savossa aitan kattoa myöten.

Vaikka maantieteilijät ovat niin eteviä ja ahkeria, vielä he eivät ole huomanneet liittää kulttuurimaantieteeseen selostuksia ja karttoja kuvitelluista taloista. Tuuri ja Paasilinna käyvät viluisissa huoneissa, muun muassa Haanpään kotona ja Lamujärven mökillä Piippolassa. Olen minäkin käynyt Taivalkosken Jokijärvellä ja voi olla että menen vielä toisenkin kerran ymmärtääkseni, mitä siellä ei ole.

Tuo Tuurin pieni kirja Paasilinnasta on niin taitavaa työtä, että lukiessaan saa vähän väliä miettiä, mitä siinä ei kerrota. Mukana on apea loppujakso syövän merkitsemästä miehestä Karjalan Koitereella, mutta pikku maininnoista koostuva kuva aivan jokapäiväisestä sielunhoidosta peittää näkyvistä sen, mitä tässä lyhyessä satiirikkojen esittelyssä ei ole sanottu suoraan.

Poikkeuksellinen urhollisuus kovien ja kutkuttavien väitteiden sorvaamisessa eli siis satiirin kirjoittamisessa näyttää sisältävän melkein luonnostaan kirjoittajan, joka on poikkeuksellisen puolustuskyvytön ja kova itkemään.

Satiirikko on tarkka-ampuja, ja siinä ammatissa kaikkein vaikeita on pysyä hengissä. Veijo Meri (”Tappaja”) kertoo yhden tarinan, naapurin puolelta. Siinä kiväärimies kokee monen taiteilijan kohtalon. Hänestä tulee liian hyvä. Lopulta hän ampuu uhriaan pään läpi ohi eli osuman saanut jää, tosin ilman alaleukaa, osoittamaan mistä laukaus tuli, ja siihen suolle tämä mestari surmataan, muistoni mukaan kranaatinheittimellä.

Antti Tuurin kirja ystävästään Ernosta on myös tupakanpolton historia. Oikein piti hätkähtää, että taksissa sai tosiaan tupakoida, jos pyysi siihen kuljettajalta luvan. Kuljettaja ei saanut, ja lisäksi hänellä oli velvollisuus pitää pussihousut ja Pobeda siisteinä. Erno ja ainakin muistamani mukaan Hannu Mäkelä, jolla on tässä Erno-kirjassa keskeinen sija, kunnes hän aika huomaamattomasti katoaa kertomuksesta, olivat näitä autottomia miehiä, samoin kuin muistamani mukaan Taanila, Anhava – ja ettei vain olisi myös poika Anhava, siis tämä jonka minä tunnen. Mistähän sekin kertoo? En tiedä. Ehkä ei mistään.