Kylä

Sinisimpukoiden ääressä, äskettäin tapahtunutta kirjallisuutta miettiessämme ajattelin, että isäntämme voisi olla sellainen henkilö, joka julkaisisi esimerkiksi vuonna 2035 päiväkirjan selvityksin esimerkiksi von Baghin ”Kreivin” kuvauksista ja filmin rahoituksesta, nuivasta vastaanotosta ja ohjaajan suhtautumisesta siihen.

Mutta en oikein usko, että hän pitää päiväkirjaa. Sitä paitsi hänellä on monipuoliset mielipiteet ja vain vähän jos lainkaan pinttyneitä ennakkoasenteita, joten saamme kai jatkossakin tyytyä Klingen päiväkirjoihin. Muistan nähneeni jossain sellaisen, julmetun ison.

Olen alkanut seurata yleisen vanhenemiseni mielekkyyttä, ennen kaikkea unohtamisia. En muista, kuka tämän ilmiön pani ensimmäisenä merkille. Tai sovitaan että se oli se wieniläinen suippopartainen lääkäri, joka keksi tämän piilotajuntaan, sieluun ja uniin tunkeutuvan tieteen, josta sanotaan nykyisin, ettei se mitään tiedettä olekaan. Olen unohtanut, mikä sen nimi oli. Psykoanalyysi?

Keskustelumme sivusi kuitenkin Francois Truffaut’n kautta jossain filmissä mainittua kuuluisaa kirjallista päiväkirjailijaa, jota kukaan meistä ei sitten muistanut, vaikka olisi pitänyt.

Nyt, seuraavana aamuna, nimi tietenkin oli heti mielessäni, Paul Léautaud.

Katselin tässä hiljan, kesällä 1962, 19 niteen kirjapinkkaa antikvariaatissa, joka oli kadulla, jonka varrella Léautaud toimi, rue Monsieur le Prince, siis siinä Odeonin vieressä. Silloin sen kadun varrella oli 13 eksoottista ravintolaa, joista 11 oli erinomaisia ja kahdesta sai varman ruokamyrkytyksen niin ettei viikkoon nostanut päätään katukivestä.

Toisaalta Luxembourgin palatsin kiviaidan juuressa lepäilee vieläkin yökaudet erilaisia kulkijoita, joista monilla on vuoteena ja vuodevaatteina pahvilaatikko.

Asiaankuuluvan lehteilyn jälkeen päätin, että tätä päiväkirjaa minä en lue, vaan tyydyn Goncourtin veljesten vielä laajempaan julkaisuun, josta ilmestyikin sitten aikanaan sensuroimaton laitos täynnä rasvaisia juttuja Flaubertin, Maupassantin, Zolan, Turgenevin ja lukemattomien muiden harkitsemattomammista puheista ja harha-askelista niin taiteen kuin arkielämänkin poluilla.

On aina virkistävää lukea, miten joku maailmankirjallisuuden mestari tuli hulluksi toisen hautajaisissa ja alkoi riisuutua ratsastaakseen helvettiin ajankohtaisella ruumisarkulla. Tai että Zolan laajan ja aikoinaan arvostetun tuotannon takana oli rouva Zola, joka tuli kuljettamaan miehensä korvasta kotiin, jos tänä oli juuri tulossa siihen tulokseen, että ravintola Riche voittaa kaikissa suhteissa kotiolot.

Lèautaud piti päiväkirjaa noin 60 vuotta, toimi teatteriarvostelijana ja johti Mercure de France –lehden toimintoja. Tuo lehti ja siihen liittyneet kustannetut kirjat on samaa sarjaa kuin Nouvelle Revue Francaise ja Les Nouvelles Litteraires. Niitä ei tarvitse tuntea eikä tietenkään lukea. Tilasin monta vuotta viimeksi mainittua ennen kuin käsitin, että valo tulee lännestä, täsmällisemmin New Yorkista. Tätä nykyä vapaa-ajan ongelmista kärsivän kannattaa seurata Englantia, koska The Times Literary Supplementin blogit ovat selvästi parasta, mitä on olemassa:

http://timescolumns.typepad.com/stothard/

Mercure de France oli niin iskevä kirjallisuuslehti, että Léautaud’n kaveri Guillaume Apollinairekin tunsi sitä lukiessaan iskun päässään ja kaatui tuuperutuneena maahan. Tämä tapahtui ensimmäisessä maailmansodassa ja isku kyllä johtui kuulasta, joka kaivettiin pois Apollinairen kallosta, mutta kyllä Mercurellakin oli varman jokin osuus asiaan.

Léautaud on mainio esimerkki kirjallisuuden aiheuttamista käytännön ongelmista. Hän oli kammottava ihminen, joka olisi täytynyt sulkea lähimpään vesikoppiin. Hän oli kova fasisti ja kiivas antisemitisti vielä kauan toisen maailmansodan jälkeen, Saksan suurenmoisuuden ihastelija Hitlerin aikana ja rakenteellisesti epäluuloinen kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Toisaalta hän vastusti ankarasti naisia, lapsia, alkeellisiakin asumisen mukavuuksia ja kaikkea isänmaallisuutta.

Tavalla tai toisella eli rahalla tai velalla Gallimardin kustannusliikkeeseen liittyvä toiminta veti puoleensa Nobelin kirjallisuuspalkintoja ja sellaisia tappelupukareita kuin Gide, Camus ja Sartre, eikä koskaan voi olla varma siitä, onko siellä nytkin rasvakeittimessä nytkin sellainen nuorten sukupolvi, joka muuttaa maailman. Epäilen että on, koska sekä Venäjä että Yhdysvallat osoittavat juuri niitä piirteitä, joiden on jo useita tuhansia vuosia sitten havaittu liittyvän mahtavimpien imperiumien molekyylirakenteen pettämiseen.