Anttila ja tukku

Minulla oli vaikeuksia käsittää, mitä tarkoittaa ”tukkukauppa”, paitsi että Teräs ja Haartman Vaasassa ovat tukkukauppoja ja varmaan myös ”Lassila etti kanoja”. Sitten menin koulun ja tuli muita mielenkiinnon kohteita, kuten tytöt.

Jossain välissä näistä ihanista naisista on tullut pirtsakoita mummeleita. Raili, Soile, Sirpa – missä olette ja onko essun taskussa varmasti puhdas nenäliina?

”Kalle Anttila” aiheutti nimenä hiukan hämminkiä. Jukolan isot kirjat kuuluivat ihan jokapäiväiseen lukemiseen. Syy tähän sairaalloiseen mielenkiintoon on epäselvä. Siellä umpihankimetsässä muistelin jonkun ennen tuntemattoman lajitoverin kanssa menneiden talvien lumia. Sain kallisarvoisia tietoja Veini Kontisesta ja Viljo Vellosesta. Paljon heitä myöhemmän Kalevi Hämäläisen tarinan tiesinkin.

Silloin ennen oli sellainen tapa, että kilpailuja seurattiin radiosta. Kuinka ollakaan, minulla on tallessa tulokset väliaikoineen eräästä kilpailusta, jossa menestyi myös Aku Kiuru, oikeastaan August, ja Paavo Lonkila kunnostautui hänkin. Oikeinkirjoitusvaikeuksia näytti aiheuttaneen Mora-Nisse Karlsson. Suorastaan muistan, miten sisutti, kun Simon Slottvik otti ja voitti Heikki Hasun yhdistetyssä. Tämä oli siis juuri ennen kuin Veikko Hakulinen ja Sixten Jernberg alkoivat asua palkintokorokkeilla.

Kalle Anttila oli siis kultamitalipainija, kaksinkertainen ja vielä toisen kerran kreikkalais-roomalaisessa ja toisen vapaapainissa. Hänen poikansa, Kalle Anttila hänkin, perusti kaupan ja kehitti siitä postimyyntiliikkeen niin että yksi ja toinen tavaratalo oli äkkiä sillassa. Ilmiö sattui suunnilleen samaan aikaan kuin vähittäiskauppa, nykyisin osamaksu, joka mullisti suomalaiset kodit kerralla. Sohvaryhmä ja riutuva kirjahylly ostettiin ”edullisella” luotolla, joka kesti yhtä kauan kuin uudenuusista tuotteista, lastulevystä ja superlonista kasattu istuinlaitekin. Tekstiilitavara ja etenkin uusi menestystuote muovi tuli Anttilasta. Kelpasi siinä kakaran kaataa maito päähänsä ja hakata lautasella vakstuukia, kun mikään ei mennyt rikki.

Jopa hakuteosten mukaan Anttilan liikeidea oli omaksuttu Yhdysvalloista, Uranuurtaja ja Montgomery Ward ja jättiläiskokoon kasvoi Sears Roebuck.

Taisin tuntea väristyksiä, kun kiertelin ensimmäistä kertaa Los Angelesin Pico Blvd:n myymälää. Maailman suurin, ainakin jossain mielessä. Nimi oli tuttu kirjoista. Postimyyntiliikkeen luettelot olivat kuulemma erikoisen hyviä huusissa, ja siksi tanakalle paperille painettuja välilehtiä pidettiin haitallisina. Siinä olivat hyöty ja huvi yhdessä. Jokaisen perheenisän suosikki Bilteman luettelo palvelee vain henkisiä tarpeita ja siis kauneusaistia, koska nykyinen päällystetty painopaperi ei toden totta kelpaa muuhun kuin lukemiseen.

Nämä kaksi suurta uudistusta, joiden hennot alkuoireet lienevät olleet Pariisin tavarataloissa, levittivät kaikkeen maailmaan teknisistä keksinnöistä suurimman, joka oli Singerin ompelukone. Jos joku lukija sattuu onnettomuudekseen olemaan kovin nuori, selitetään nyt, että ilman ompelukonetta ei kotitaloudessa selvitty. Mekot ja leningit ommeltiin kotona, mutta omalle sukupolvelleni miesten asusteiden suurentaminen tai pienentäminen uusia käyttäjiä varten oli itsestään selvää. Itse kuljin talvisin vielä lukiolaisena flanellikalsareissa, joissa luki ”S.A. Int.”. En tiedä, saivatko kaikki henkiin jääneet kalsarit kainaloon muistoksi sodasta. Joka tapauksessa osaan edelleen osoittaa parista räsymatosta kahdet kalsarit ja yhdet jalkarätit. Äitini oli kova kutomaankin, ja mikäs Kauhavalla oli kutoessa, kun siellä oli tiettävästi maan ainoa kaidetehdas. Ja te lukijat ette edes tiedä, mikä on kaide eli pirta! Se oli vanaha Pilikreeni, joka toi taidon kotimaastaan Ruotsista.

Kalle Anttilan perustaman liikkeen häviö esitettiin yli kymmenen vuotta sitten A. Chandlerin mainiossa kirjassa Inventing the Electronic Century. Japanilaiset valmistajat tekivät selvää amerikkalaisista niin ettei maassa ole ollut vuosikymmeniin kilpailukykyistä kulutuselektroniikan valmistusta. Anttilan Helsingin keskustan sisäänvetotuote DVD-levyt ovat juuri nyt nopeasti katoamassa markkinoilta. Tiedän että jääräpäiset pitävät kiinni kokoelmistaan, ja voi olla, että kuulun niihin itse. Mutta ikävät numerot näyttävät jo, että suoratoisto verkossa on tullut voittaakseen.

Se ei kuulu tähän asiaan, mutta seuravaksi muuten menevät rannekellot. Olen ollut sellaisiin ikäni mieltynyt, ja nyt kaupoissa on viimein älykelloja, joiden taulun ja osoittimet voi vaihtaa vaikka joka päivä. Kun itse laitteet ovat sisältä oleellisesti samoja, siinä onkin ihmettelemistä, millä miehet seuraavaksi komeilevat.

Jos Kalle Anttila itse ja hänen isänsä olisivat vielä liikenteessä, olisi hyvä ajatus perustaa Etu-Töölöön retro-kauppa. Maitoa hinkkiin, makkara siivutetaan silmienne alla, silli kaivetaan isosta tynnyristä, lamppuöljy kaadetaan kanisterista ja länget riippuvat koukusta katossa. Ainakin ET-lehden väki juoksisi tilaamaan verkkokaupasta suuren määrän uusia pelihousuja repäistyjen tilalle. Luulen että asiakaskuntaan löytyisi sopiva, sateenvarjolla kauppatavaroita ja kauppiasta osoitteleva kiukkuinen täti-ihminen ja tavattoman verkkaan puhuva, tyhjää tupakkiholkkia melkein hampaattomassa suussaan pyörittelevä ulkotyöläinen, joka on jonottamassa halpaamakkaraa. Ja laskut tehtäisiin kosmoskynällä puotipaperiin.