Vanhan varatuomarin majatalosta

Näin perjantaina aamulla televisiosta (MTV3) ohjelman, jossa kerrottiin Vanhan varatuomarin blogista. Kuvissa käpsehti vanhus, joka vaikutti etäisesti tutulta. Mietin sukulaisiani, mutta liikenteessä ei ole ketään minua vanhempaa. Otsikko tosin vaikutti kiinnostavalta.

Jossain vaiheessa vähätkin iltakävelyt rouvan kanssa on syytä lopettaa, koska tämä selvästi harjoittelee suruharson kantamista ja opettelee puoliääneen soinnukasta, alttovoittoista vastausta surunvalitteluihin:” Niin, miesvainajani… Merkitsen saapuvaan postiin ”olinpaikka tuntematon” ja pyydän naapuria viemään ne takaisin postiin…” Ja päähenkilö itse on jo tovin ollut sellaisessa mielentilassa, että kukkakaupan näyteikkunalla hän purskahtaa aina itkuun. Missä muualla näkisi niin somia kukkavihkoja kuin arkulla vainaan?

Nämä kirjoitukset jäävät historiaan. Koska sairauksia ei ole ja mistään kohtaa ei kolota, paperille eli siis verkkoon piirtyy kertomus sielullisesta näivettymisestä. Kehitys on nopeaa. Käsitän kirjoittavani esimerkiksi Leikola, mutta skleroottiset aivot sanovat Linkola, ja kun luen kirjoittamani, luen väärin ja annan itselleni hyvän arvosanan oikeinkirjoituksesta. Nuokin sukunimet ja eräät niiden kantajat ovat tietenkin tuttuja ainakin puolen vuosisadan ajalta.

Heinen ja Goethen sekoittaminen toisiinsa onnistuu aivan yrittämättä.

Suunnittelin repliikin pojalleni, joka tulee perheineen kyläilemään ja vaihtamaan ajatuksia tekijänoikeuden ja kirjallisuuden alalta. ”Kuule sinä keltatukkainen poika, mikä sinun nimesi nyt olikaan…,”

Kun lasteni isoisä oli juuri saman ikäinen kuin minä nyt ja puheena oli teatteri, hän kysäisi (1960-luvun lopulla), näyttelikö Nummisuutarin Eskoa Axel Slangus vai Aku Käyhkö. Itse huomasin aivan äskettäin muistelevani lupaavan nuorukaisen, Esko Salmisen, tavattoman vauhdikasta ensiesitystä samassa roolissa Kansallisteatterin tulokkaana. Merimies Nikona oli Tauno Palo, Martta oli Marja Korhonen ja Topias Kaarlo Halttunen.

Isoisä hankki lääketieteen opinnoilleen rahoitusta soittamalla Hannikaisen poikien kanssa ja istumalla ajoittain krahnuttamassa viulua Kaupunginorkesterin takapultissa. Hän kertoi – hiukan kierrellen – että Sibelius johti omia teoksiaan etevästi, mutta kärsi pahasti skakkuksesta ja oli yleensä juovuksissa.

Isoisän (siis appeni) juttujen kuunteleminen vaati kuulijalta määrätietoisuutta. Kun hän oli kertomassa, miten Alvar Aalto meinasi pudota kolera-altaaseen mutta sai onneksi Tauno Hannikaisen sellosta kiinni, seuraavaksi mentiinkin vatsalaukun ja paksunsuolen leikkaamiseen sarkoomapotilaalta, maininnoin että Sauerbruch opetti tämän viillon pitäessään vierailuluentoa Heidelbergissa siinä salissa, jossa oli narisevat lattiat.

Eräs henkilö kaupusteli Boreniuksen asianajokonttorin muutamia mööpeleitä. Haluaisin lomakelaatikon ja ennen kaikkea Billnäsiä hiukan vanhemman puusohvan, jonka kovaan pintaan sukupolvi toisensa jälkeen on kyhnyttänyt peräpukamiaan. Ei vain ole paikkaa, mihin senkin sijoittaisi. Otavassa oli Uudenmaankadulla samanlainen, toisessa kerroksessa. Juuri siinä sain ensi opetuksen kirjoittamiseen. Sillanpää ja Pälsi olivat molemmat jo viimeisellä kierroksellaan, mutta painoin mieleeni, että Reenpäiden petkuttaminen katteettomilla lupauksilla on ammattitaidon ensi askel, ja etenkin Pälsin vahvasti korostama, kävelykeppiä heristäen lausuttu ohje, ettei järkimies kirjoita mistään muusta syystä kuin rahasta.

Vaikka herroilla oli ikää, he jaksoivat hyvin köpötellä Ilvekseen, jonka tarjoilijattaren kanssa Pälsillä oli ollut suhde, ellei siis Heikki Reenpää onnistunut livahtamaan sivuoven kautta latomon portaisiin. Kolmanteen kerrokseen he eivät kiivenneet, koska kaikki tiesivät, että Hannes Reenpää istui pulloineen lukkojen takana ja että toimitusjohtaja, vuorineuvos Kari Reenpää ei olisi tuntenut Sillanpäätä edes ulkonäöltä, puhumattakaan Pälsistä. Mahtaako vielä olla tapana judoa jaloviinaa Pommac-pullosta? Mielestäni tapa oli sekä hienostunut että huomaavainen.

Jouduin selvittelemään Sillanpään ja Pälsin ja heidän jälkeensä Kiannon perintöasiaa. Kaikki jäivät suunnattoman summan velkaa kustantajalle. Pälsin asunnosta hetekan alta löytyi kuitenkin suuri määrä lasinegatiiveja sekä useita filmikasetteja. Olen ymmärtänyt, että ne ovat nyt arkiston aarteita.