15. helmikuuta 2015

Vanhan varatuomarin majatalosta





Näin perjantaina aamulla televisiosta (MTV3) ohjelman, jossa kerrottiin Vanhan varatuomarin blogista. Kuvissa käpsehti vanhus, joka vaikutti etäisesti tutulta. Mietin sukulaisiani, mutta liikenteessä ei ole ketään minua vanhempaa. Otsikko tosin vaikutti kiinnostavalta.

Jossain vaiheessa vähätkin iltakävelyt rouvan kanssa on syytä lopettaa, koska tämä selvästi harjoittelee suruharson kantamista ja opettelee puoliääneen soinnukasta, alttovoittoista vastausta surunvalitteluihin:” Niin, miesvainajani… Merkitsen saapuvaan postiin ”olinpaikka tuntematon” ja pyydän naapuria viemään ne takaisin postiin…” Ja päähenkilö itse on jo tovin ollut sellaisessa mielentilassa, että kukkakaupan näyteikkunalla hän purskahtaa aina itkuun. Missä muualla näkisi niin somia kukkavihkoja kuin arkulla vainaan?

Nämä kirjoitukset jäävät historiaan. Koska sairauksia ei ole ja mistään kohtaa ei kolota, paperille eli siis verkkoon piirtyy kertomus sielullisesta näivettymisestä. Kehitys on nopeaa. Käsitän kirjoittavani esimerkiksi Leikola, mutta skleroottiset aivot sanovat Linkola, ja kun luen kirjoittamani, luen väärin ja annan itselleni hyvän arvosanan oikeinkirjoituksesta. Nuokin sukunimet ja eräät niiden kantajat ovat tietenkin tuttuja ainakin puolen vuosisadan ajalta.

Heinen ja Goethen sekoittaminen toisiinsa onnistuu aivan yrittämättä.

Suunnittelin repliikin pojalleni, joka tulee perheineen kyläilemään ja vaihtamaan ajatuksia tekijänoikeuden ja kirjallisuuden alalta. ”Kuule sinä keltatukkainen poika, mikä sinun nimesi nyt olikaan…,”

Kun lasteni isoisä oli juuri saman ikäinen kuin minä nyt ja puheena oli teatteri, hän kysäisi (1960-luvun lopulla), näyttelikö Nummisuutarin Eskoa Axel Slangus vai Aku Käyhkö. Itse huomasin aivan äskettäin muistelevani lupaavan nuorukaisen, Esko Salmisen, tavattoman vauhdikasta ensiesitystä samassa roolissa Kansallisteatterin tulokkaana. Merimies Nikona oli Tauno Palo, Martta oli Marja Korhonen ja Topias Kaarlo Halttunen.

Isoisä hankki lääketieteen opinnoilleen rahoitusta soittamalla Hannikaisen poikien kanssa ja istumalla ajoittain krahnuttamassa viulua Kaupunginorkesterin takapultissa. Hän kertoi – hiukan kierrellen – että Sibelius johti omia teoksiaan etevästi, mutta kärsi pahasti skakkuksesta ja oli yleensä juovuksissa.

Isoisän (siis appeni) juttujen kuunteleminen vaati kuulijalta määrätietoisuutta. Kun hän oli kertomassa, miten Alvar Aalto meinasi pudota kolera-altaaseen mutta sai onneksi Tauno Hannikaisen sellosta kiinni, seuraavaksi mentiinkin vatsalaukun ja paksunsuolen leikkaamiseen sarkoomapotilaalta, maininnoin että Sauerbruch opetti tämän viillon pitäessään vierailuluentoa Heidelbergissa siinä salissa, jossa oli narisevat lattiat.

Eräs henkilö kaupusteli Boreniuksen asianajokonttorin muutamia mööpeleitä. Haluaisin lomakelaatikon ja ennen kaikkea Billnäsiä hiukan vanhemman puusohvan, jonka kovaan pintaan sukupolvi toisensa jälkeen on kyhnyttänyt peräpukamiaan. Ei vain ole paikkaa, mihin senkin sijoittaisi. Otavassa oli Uudenmaankadulla samanlainen, toisessa kerroksessa. Juuri siinä sain ensi opetuksen kirjoittamiseen. Sillanpää ja Pälsi olivat molemmat jo viimeisellä kierroksellaan, mutta painoin mieleeni, että Reenpäiden petkuttaminen katteettomilla lupauksilla on ammattitaidon ensi askel, ja etenkin Pälsin vahvasti korostama, kävelykeppiä heristäen lausuttu ohje, ettei järkimies kirjoita mistään muusta syystä kuin rahasta.

Vaikka herroilla oli ikää, he jaksoivat hyvin köpötellä Ilvekseen, jonka tarjoilijattaren kanssa Pälsillä oli ollut suhde, ellei siis Heikki Reenpää onnistunut livahtamaan sivuoven kautta latomon portaisiin. Kolmanteen kerrokseen he eivät kiivenneet, koska kaikki tiesivät, että Hannes Reenpää istui pulloineen lukkojen takana ja että toimitusjohtaja, vuorineuvos Kari Reenpää ei olisi tuntenut Sillanpäätä edes ulkonäöltä, puhumattakaan Pälsistä. Mahtaako vielä olla tapana judoa jaloviinaa Pommac-pullosta? Mielestäni tapa oli sekä hienostunut että huomaavainen.

Jouduin selvittelemään Sillanpään ja Pälsin ja heidän jälkeensä Kiannon perintöasiaa. Kaikki jäivät suunnattoman summan velkaa kustantajalle. Pälsin asunnosta hetekan alta löytyi kuitenkin suuri määrä lasinegatiiveja sekä useita filmikasetteja. Olen ymmärtänyt, että ne ovat nyt arkiston aarteita.

9 kommenttia:

  1. "Pälsin asunnosta hetekan alta löytyi kuitenkin suuri määrä lasinegatiiveja sekä useita filmikasetteja."
    Saammeko lisää tällaisia juttuja ja muistelmia?

    VastaaPoista
  2. Kemppinen, tämän luettuani olen valmis antamaan uuden kirkkaan helmen kirjoitusgalleriaasi, jos sen huolit. Olet onnistuneesti osannut yhdistää tähän kirjoitukseesi sarkasmia, ironiaa, satiiria ja puhdasta huumoria. Loppui vain liian äkisti (blogikirjoituksissa ei suosita liian pitkiä juttuja) nimeltä mainittujen kirjailijoiden perintöasioihin, jotka olivat syvälti negatiivisia, eli miinuksen puolella ainakin kustantajien kohdalla, mikä sinänsä tuntuu aika oudolta, sillä eivätkö he olleet jo aikanaan jo paljon luettuja kirjailijoita. Mutta niinhän oli kuulema Sibeliuskin jättänyt suuret velat kuolemansa jälkeen omaisilleen.

    Raha-asioista puhuminen ei yleensä ole kai kovin hauskaa. Ei myöskään sairauksista, vaikka niistä kuulee puhuttavan. Muistisairaudet sen sijaan ovat luonteeltaan sellaisia, että ne aiheuttavat asioita, joille on usein pakko nauraa (vaikka ne toisaalta ovat tietysti surullisia). Esim. yksi kunnioittamani sukulainen nosti vaimolleen hattua hississä, ja kysyi tältä kohteliaalla äänellä: "Montako lasta rouvalla onkaan?", ja sama henkilö oli seissyt veljensä kanssa tämän vaimon ruumisarkun vieressä kappelissa ja kysynyt veljeltä: "Mutta kuule, minne sinä olet vaimosi pannut?"

    Alkoholi on monien ihmisten ainoa lohtu. "Ainoa, joka auttaa", olen kuullut sanottavan. Mutta tiedämme, miten petollinen ystävä se voi olla. Se voi viedä ihmisen kokonaan hunningolle ja lopulta myös kuolemaan, jos siitä ei älyä tai pysty irrottautumaan. Onko se sairaus vai ei, johtuuko se geeneistä vai ei, mutta monen elämän se on tuhonnut.

    Eipä jäänyt velan puolelle esim. Paavo Haavikko oletan, koska hän oli perso rahalle ja harrasti sen keruuta ihan avoimesti siitä puhuen (olen jostain lukenut. Hänen alkoholinkäyttöään en tiedä). Mutta hän taisi olla aika kylmäkalle muutenkin. Mielestäni hän kohteli vaimoaan Marja-Liisa Vartiota huonosti. Kun luin tämän vaimon päiväkirjoja, suutuin monta kertaa M-L Vartion puolesta Haavioon hänen itsekkyytensä takia. Esim. vaimon piti avioliiton alkuvaiheissa anoa mieheltään, että hän saisi tulla tämän luo Helsinkiin. Haavikosta oli parempi, että vaimo asui maalla vanhempiensa luona. En ymmärrä. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että tämä vaimo teki itsemurhan vilustuttamalla itsensä kylmässä vedessä kahlatessaan järveen ja kuolleensa siitä seuranneeseen sairauteen. Tämä tapahtui tietysti avioliiton viime vaiheessa. Paavo Haavikon runoista olen kyllä pitänyt. Mutta en hänestä henkilönä sen perusteella mitä olen hänestä kuullut ja lukenut. (Niin kuin minun tykkäämisilläni olisi jotain väliä, höh.)

    VastaaPoista
  3. Aivan tavattoman mukava kuva sopii ihaNaisesti tähän kauniiseen helmikuun sunnuntaihin.

    VastaaPoista
  4. Olen pohtinut, että mankeli voisi sittenkin olla tarpeellinen tässä huoneenhallituksessa. Niinpä googlasin päivänä muutamana, minkälaisia mankeleita on ja mihin hintaa. On vain yhtä lajia, Upoja ja hinta sama suunnilleen kaikkialla. Googlaamisen jälkeen naamakirjasivulleni alkoi tulla mankelimainoksia. Kielsin niiden lähettämisen ja kielto toimi. Kun yritin katsella vanhan varatuomarin haastattelua MTV:n sivuilta, lisänä oli - arvaatte varmaan - mankelimainoksia. Ei kiitos. Jäi hyvä puheenvuoro katsomatta. Valitan. Antakaa seuraava haastattelu ykkösen aamuohjelmaan, Kiitos.

    VastaaPoista
  5. Ihan 2010-luvulla on Tampere Filharmonian riveissä nähty samanaikaisesti neljä Hannikaista. Silti maakuntalauluamme kutsutaan jatkuvasti Topeliuksen tekemäksi, vaikka säveltäjä on Gabriel Linsén ja sanoittaja P. J. Hannikainen.

    Tuntuu mukavalta elää niin vanhaksi, että huomaa meidän u u d e l l a maakuntalaulullamme olevan ikää puolitoista vuosisataa.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  6. Lasse Pöystin muistelmissa on hauska tapahtuma Kansallisteatterin näyttämöltä. Siteeraan sitä nyt omin sanoin, eli väärin, mutta tarinan ydin oli tämä:

    Esitettiin näytelmää "Pipin pieni". Mitä lie Shakespearea? Teatterin ykkösnyrkki oli näyttömöllä. Ja oliko se juuri Tauno Palo (?) joka näytteli Pipin Pientä, niin häneltä ratkesi housut persuuksista juuri kun hän... tai juuri kun Lasse Pöysti sanoi repliikin "No, nyt minä ymmärrän miksi sinua sanotaan Pipin Pieneksi"... Katsojathan eivät sitä nähneet että Taunon pöksyt olivat niin revenneet että hänen 'kulkusensa' näkyivät, mutta Jussi Jurkka ja Lasse sen näkivät... "nyt minä ymmärrän miksi sinua sanotaan..." Kamalasti alkoivat nauraa hohottaa. Tietysti Taunokin. Katsojat eivät tienneet mistä on kyse, mutta nauru tarttuu, hekin alkoivat nauraa. Noin pari viiva kaksi ja puoli minuuttia sekä katsojat että näyttelijät nauroivat "mahat kippurassa"... Jonka jälkeen, näin Pöysti jatkaa muistelemistaan, he (=näyttelijät) kokosivat itsensä, eli ammattitaitonsa, ja jatkoivat näytelmän loppuun asti. Näyttelemistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota en muista, mutta monta mielenkiintoista tai muuten mukavaa juttua Pöysti muistelmakirjoissa oli. Naurusta muistan hänen erikoisen muisteluksensa Tampereen Työväenteatterin "nauruautomaatista"; minäkin muistan sen lapsena harvoista käynneistä tuossa teatterissa: Pöysti inhosi maneeria, jossa räjäytettiin nauru korostetun hidasta repliikkiä seuranneella jonkun näyttelijän exitillä, jota säesti jokin - mikä tahansa - äärimmäisen nopeasti livautettu vuorolause.

      Poista
  7. Sakari Pälsi opetti merkittävän asia; saunan kiukaan korkeuden suhteessa lauteisiin. Hämmästyin myös hänen kirjastaan (vihkosestaan) "Esihistorian tutkimuskentiltä" (Gummerus 1939). Kirjalliset kytkennät viime vuosisadan suomalaiseen maailmaamme ovat olleet hyvin esillä kirjoituksissanne vuosien ajan.


    VastaaPoista
  8. Muistelen että olisin lukenut Haloseniemessä, että siellä olisi ollut Pälsin lasinegatiiveja ikkunanlaseina. Yritin etsiä niitä, mutta ei näkynyt. Olisi ollut kiehtovaa katsoa kansallismaisemaa kansallismaiseman läpi

    VastaaPoista