Tunteiden tietosanakirjat

Tunteiden tietosanakirjat

Runoudesta keskustellessamme päädyimme tarkkarajaisen kuvan ja tunteen eroon. Ehdotan ruotsalais-norjalaisen dekkarin ja tanskalaisen televisiodraaman selitykseksi tunteita.

Kuva tuli runouteen sitä vahvemmin, mitä säikymmin se katosi maalaustaiteesta. Sata vuotta sitten käytettiin nimitystä ”imagismi”. Ezra Poundin terälehdet märällä, mustalla oksalla tulivat kuuluisiksi. Runossa oli kaksi säettä. Ensimmäinen oli ”Äkkiä tuollaiset kasvot joukossa”. Runolla oli nimi, Metroasemalla.

Poundin runossa on tunnetta, koska terälehdet – kirsikan tai omenan – ovat elollisia ja kauniita, myös märällä oksalla eli pimeässä maanalaisen tunnelissa. Aivan yhtä hyvää runoa Pound ei sitten kirjoittanutkaan. Itse pidän ”Cantos”-kokoelmista, mutta kiirehdin myöntämään, että ne ovat hyvin vaikeita.

Amerikkalaisista nykyrunoilijoista Clint Eastwood on käsittänyt syvimmin, että elokuva on rakennettava tunteiden varaan, ei siis tunteellisuuden, ei jännityksen eikä toiminnan. ”Kalpea ratsastaja” on suosikkini. Itse asiassa se on rakennettukin runon ympärille, psalmin. Clint esittää pappia, joka on myös murhamies. Sielunhoitajan tehtävien moninaisuus on näin oikein ymmärretty.

Tuosta elokuvarunosta tulee mieleen maisemamaalari Sam Peckinpah. Hän oli yhtä kiintynyt keltaiseen kuin Mark Rolthko mustaan. Sitten hän kuoli.

Sitä voi sanoa oikeudenmukaisuuden janoksi, ettei mikään tunnu niin hyvältä kuin tosi ylimielisen ja aina ärsyttävän leuhkan, rikolliseksi osoittautuneen  apulaispoliisipäällikön käden jääminen liikkuvan hissikorin ja lattiatason väliin. Se meni eriä poikki, eikä Harry Holekaan siitä vähällä selvinnyt. Luin kaikki Nesbøn kirjat. Romaanikirjailijana hän on vielä hiukan parempi kuin Hustved ja nämä pari muuta korkeakirjallisuuden huippua. Tosin tämä ”Isänsä poika” on rakenteena juosten kustu, mutta kiehtova silti. Nesbø voisi nyt hiukan vaikkapa ajella hissillä, Koneen tai kilpailijan, koska tässä uusimmassa tuntuu selvää lukijan kyyneleiden kalastelua. Melkein kaikissa Hole-romaaneissa kirjoittaja on kuin sankarinsa, näennäisesti täysin vailla mielenkiintoa siihen, mitä toiset hänestä ajattelevat.

”Paha saa palkkansa” on niin kulunut sanonta. Tietysti paha saa palkkansa ilmoittamalleen pankkitilille ja täsmälleen määräpäivänä. Yllättävää ettei joku Wahlroos ole vielä huomannut ruveta keräämään pankille tai ainakin sen merkittävälle henkilöosakkeelle erityistä maksua tilillepanoista. Jos ”käsittelymaksu” tuntuu kömpelöltä, ”kättelymaksu” voisi olla hyvä nimitys.

Paha saa myös ylityökorvauksen. Siksi rikolliset ja muut rahamiehet viihtyvät yössä.

Oli aika, jolloin miehille kirjoitettiin jännitystä ja naisille kukoistavaa lempeä. Tarkoitus ei ole verestää hyvin vanhoja mielikuvia, mutta mielestäni Mickey Spillanen Mike Hammer ei ollut tunnelmointiin taipuvainen sielu. Sotien jälkeen kirjoja riitti ja pahvikantiset, murenevalle paperille painetut lukemistot olivat suosiossa. Peter Cheyney oli paljon parempi. Ei se ole mikään kumma, että itse Godard innostuin tekemään hänen filmin hänen sankaristaan, Lemmy Cautionista. Ja siinä olen Petterin kanssa samaa mieltä, että Eddie Constantine oli Godardilta uskomattoman loistava veto. Hän oli varsinainen herkkis mutta naamaltaan kuin piru pienenä.

Jean Renoir oli se tunteiden kontrapunktin mestari, jonka perinne vaikutti niin kauan Ranskassa, Truffaut’ssa tietysti, mutta myös nuoressa Godardissa, joka onnistui tekemään elokuvan (Viimeiseen hengenvetoon) oikeastaan pelkästään tunteista, siis rakkaudesta, vihasta ja jännityksestä. Belmondon ja Jean Sebergin loppukohtaus on yksi lyyrisen elokuvan ikoneista. Oikein käännettynä elokuvan nimi olisi voinut olla ”hengästynyt” tai ”niin kauan kuin henki pihisee”.

Renoirilla oli joka kuvassa päällekkäin tai limittäin kaksi tai kolme eri tunnetilaa niin taitavasti kuljetettuina, että aina kun katsoja luuli aavistavansa, mihin oltiin menossa, katsoja aavisti väärin (”Pelin säännöt” – myös ”Suuri illuusio”). Ja lopulta Renoir asetti näytteille tunne / luonne –käsityksensä elokuvassa ”Tohtori Cordelierin testamentti”.

Tohtori Jekyllistä alkaen kauhutarinoiden yksi päähenkilö on kovin usein ”tohtori”, Amerikassa laveammin ”hullu tiedemies” ja joskus professori. Tohtori Mabuse…

Samasta aiheesta teki hienon lyyrisen elokuvan, ehkä parhaimpansa Jerry Lewis. [jatkuu…]