Tunteiden tietosanakirjat II

[jatkuu…]

Pohjoismaisten jännityskirjojen yletön väkivaltaisuus ei ole yksinkertainen asia. Väkivalta on yhtä vaikea kuvattava kuin seksi. Anteeksi kaiken aikaa, mutta molempiin kyllästyy. Tarkoitan siis kuvauksia. Pornografia ja erotiikka voivat olla aiheiltaan ja jopa kuvaustavaltaan hyvin samanlaisia, mutta ensin mainittu alkaa käydä voimille.

Lukijan on lupa kysyä, mitä kirjoittaja on tästä aiheesta tietävinään. Avustin sensuuriasioissa jo 60-luvulla filmivuokraamoja, joiden tuotteita kovasti kiellettiin ja leikeltiin, ja olin mukana muun muassa Emmanuellen riidassa. Kuin viidakon kostona sain sitten korkeimman oikeuden esittelijänä niskoilleni poliisin takavarikkojen tuottamia pornojuttuja (kysymys epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemiseksi annetun lain rikkomisesta ynnä muusta), enkä koskaan saanut kannatusta inttäessäni, että käytäntö oli mielivaltainen. Ihan samat lehdet johtivat rangaistukseen ja koviin konfiskaatioihin antikvariaateista myytyinä mutta eivät aiheuttaneet mitään reaktiota, kun niitä oli kaupan rautatieaseman kioskeissa.

Noiden oikeusjuttujen havaintoaineisto seurasi usein mukana isossa pahvilaatikossa, ja kaikesta näki, että aineistoon oli kyllä perehdytty kaikella huolella. Mutta oma kokemukseni oli silloin nuoresta iästäni huolimatta sama kuin tätien. Tunne oli kuin katsellessa höyrykoneen mäntää. Yhtä ja samaa, vailla minkäänlaisia vivahteita.

Väkivaltaviihteessä nuo eilen mainitsemani ”kovaksikeitetyt jännärit” yrittivät säväyttää lukijaa. Ei sitä ehkä moni päästänyt mieleensä, mutta aika yleisesti silloin ajateltiin, että ihmisen rääkkäämisessä oli vastikään ylitetty kaikki se, mitä ei ollut osattu edes kuvitella. ”Yön ja usvan” näkemisen jälkeen ammuskelu ja tappeleminen toimintaelokuvissa näytti teatterilta, jota se tietysti olikin.

Aikakaudet luovat mielisairautensa, sairautensa ja unet. Kaikki nuo heijastavat ilmapiiriään. Kun atomiaseita oli käytetty, selvästi harhaisten ihmisten pelot muuttuivat. Ennen he olivat saaneet ”kaasua” esimerkiksi sähköpistokkeista, mutta nyt ”säteilyä” esimerkiksi vastapäisestä talosta. Mikä on tämän hetken suosituin mielisairaus? En tiedä. Uudenlaiset lääkkeet ovat sekoittaneet markkinat.

Sodassa vaurioituneiden ihmisten unet ovat usein selvästi sukua sodassa koetulle. Yllättävän moni on sanonut, että elokuva-tuntemattoman kohti vilistävät panssarivaunun telaketjut tuntuivat erikoisen pahalta. Niin varmaan tuntuivat.

Perinteisissä väkivaltakuvauksissa jopa aseet olivat omituisia. Villin Lännen revolverilla ei luultavasti osuisi saluunassa pahaan mieheen. Suositut heittolaukaukset olisivat todellisuudessa olleet varomattomuudessaan vaarallisia ampujille. Ja mistä Lännen miehet saivat patruunoita? Kaikilla korkeammilla tasoilla käsiaseen käyttötaidon ylläpitäminenkin vaatii harjoittelua – sanoisimmeko – vähintään sata laukausta viikossa. Ja oletteko koskaan nähneet elokuvassa Lännenmiehen harjoittelevan?

Saluunatyyppinen tai suomalaiskansallinen nyrkkitappelu kuvataan viihteessä aina toisin kuin todellisuus. Nyrkinisku leukaperiin aiheuttaa luultavasti lyöjälle murtumia sormen ja kämmenen luihin. ”Luu luuta vasten” on vihoviimeinen ajatus.

Miksi poliisiromaanien ruumiit löydetään niin usein kammottavalla tavalla pisteltyinä tai paloiteltuina? Normaalimaailmassa sellaista esiintyy hyvin harvoin, lähinnä siksi, että pistely on väsyttävää ja aikaa vievää ja paloittelu erittäin vaikeaa.

Ruumiin julkinen repiminen oli kuitenkin aikoinaan suosittua. Sitä tehtiin uhrin eläessä tai hänen kuoltuaan. Ruuminjäsenten silpominen ja jättäminen teilipyörälle oli ylimääräinen häpäisy. Ruumiin jättämine näkyville hirteen oli vielä nyt elävien muiston aikana (siis sodan aikana) käytössä ollut pelottelukeino.

Harva ihminen haluaa edes tietää, miten sairaalassa kuollut ihminen valmistellaan arkkuun mahtuvaksi tai mitä ruumiille tehdään ennen tuhkaamista. Hyvin monet meistä epäilevät, että oikeuslääkärien on pakko olla jotenkin erikoisia ihmisiä, kun he joutuvat käsittelemään myös mätänemistilassa olevia ruumiita. Jopa patologien alanvalintaa ihmetellään joskus, tuskin kuitenkaan heille itselleen.

Kun en ymmärrä tätä asiaa, joudun vain arvaamaan, että alitajunnan harjoittaminen eli voimisteluttaminen on sekä yleistä että tarpeellista. Painajaisilla on jokin syy. Hyvin väkivaltaisia kuvauksia sisältävän romaanin lukeminen palvelee jotain tarkoitusta. Kaikkein suorin selitys, että sellainen yllyttäisi toimimaan samalla tavalla, ei pidä paikkaansa. Joka vuosi 20 miljoonaa ihmistä lukee kirjan, jossa tehdään paloittelumurha. Asiaa sietää miettiä. Emmehän tiedä sitäkään, miten poikkeavia esimerkiksi poliittiset ja taloudelliset hallitsijamme ovat.