Kastrulli

Tietokoneeni tiesi, mikä on kasari. Olin luullut, että kasari ja kastrulli ovat keittoastioita ja tarpeettoman tarkkoja nimityksiä, joita ei tarvitse tuntea.

Olin kuullut varmaan kadulla, että joku chillaa ja joku taas on luupilla. Aikani järkeiltyäni päättelin, että chillaaminen tulee englannista ja on samaa sukua kuin ”cool” eli viilee. ”Tenavien” Ressun hahmo ”Jakke Jäyhä” oli yksi monista loistavista suomennoksista.

Puhe ei ole slangista, jonka syvin piirre on jatkuva muutos. Slangin käyttäminen korostaa meidän ja muiden eroa ja heijastaa keskeistä kulttuuripiirrettä, jonka suomenkielistä nimitystä en tiedä, ”belonging”.

Slangin ja murteen kielitieteellinen perusero on kielioppi. Slangissa vain käytetään eri sanoja; murteessa taivutusmuodotkin poikkeavat. ”Kukapa tuonkin tietäisi” on vanhaa yleiskieltä. ”Tiedä häntä” on murretta, tosin ei muista mitä, luullakseni itämurteita.

Luulen että kastrulli on muuttunutta yleiskieltä. Eräs näytti videopätkää, jossa pikkupoika laskee tosi etevästi syöksyä ja puhuja tulee perässä, ”ihan kastrullia”. Piti kysymäni, mitä se tarkoittaa, mutta nyt tiedän, että 80-luvun tyylillä tai varusteilla eli siis ihan kivikauden keinoin.

Kukaties retron ja rehellisesti pöljän ero on horjuva. Pitää käydä viikon päästä Lapissa. Keksin ettei minulla taida olla talvitakkia. Kysyin kotona, millainen talvitakki on. Untuva edelleen, tai tekno. Untuvatakki saa jäädä. Katsoin Stokkalla. Hinnat alkaen 700. Barbourin talvitakki toi mieleeni auton istuimen irtopäällyksen, jollainen on tarpeen, jos matkustaja aikoo oksentaa tai muuta. Tekno ei tarkoitakaan erikoisen epämiellyttävää rytmimusiikkia vaan teknisiä kuituja eli siis muovia.

Olin luullut, että jo hautaan kannettu tuulipukukansa saattoi erilaiset nailonit huonoon huutoon kihisemällä ja kahisemalla ostoskeskuksilla tarjouskahvin perässä. Mutta nämä goretexit eivät pidä ääntä. Pitävätkö ne lämmintä, sitä en tiedä.

Tämä käynti Lapissa tarjoaa elämyksiä. Kun kysyin vaatteista, päteväksi tunnettu ystäväni lupasi aidon Kärsämäen kerraston. Minulla ei ole aavistustakaan, millainen se on, mutta luultavasti hyvä. Todella hienoa on, että saan kuulemma käyttööni kelkkahaalarit. Sellaisista olen kovasti haaveillut, mutta kun en tapaa seisoskella pitkään pakkasessa, asia ei ole tullut ajankohtaiseksi. Hienompaa vaatetta en tiedä.

Makuni muodostui luultavasti vuonna 1947, kun näin aina valokuvissa lentohaalarit, ja sain kuulla, että isäni ja muut miehet seisoskelivat kesähelteellä untuvahaalareissa siksi, että ensin he olivat lennelleet valokuvaamassa vihollista kaksitasoisille lentokoneilla, joissa puoli ohjaamoa oli kattamaton. Pommikoneissa ehkä oli lämmitys, mutta toimiko se, sitä en tiedä. Lentäjien oli kuitenkin varustauduttava kymmenien asteiden pakkaseen kesähelteelläkin. Se oli uusi ja yllättävä tieto. Kilometrien korkeudessa on pakkasta, vaikka maan pinnalla hikoillaan. Kysyin papilta, eikö enkeleiden tule vilu. Pappi taputti päätäni ja otti lisää kahvia.

En voi käyttää isäni anorakkia, joka olisi joko kasari tai retro. Siihen on ommeltu merkkejä, joita minulla ei ole oikeutta käyttää – tunturisusi tai jokin, partio, johon olen kyllä kuulunut, runsaat 50 vuotta sitten. Mihin muuten ovat kadonneet liimattavat laput matkalaukkujen kyljestä ja miksi en näe missään Automobiiliklubin ja Jäämerentien auton jäähdyttäjän säleikköön ruuvilla kiinnitettäviä metallisia merkkejä? Eikö isälläni ollut myös Rotatry-järjestön merkki autossa, ainakin governorina ollessa?

Ovatko merkit menneet muodista? Olin juhlatilaisuudessa arvohenkilön ominaisuudessa. Panin merkille, että virkanimikkeiden käyttäminen puheessa on loppunut. Jos olisi kuulutettu, että seuraavan tervehdyksen esittää tuon tai tämän yhteenliittymänpuolesta ”tohtori” sejase, se olisi kuulostanut keljuilulta. Silti kun vaihdoin saksaksi aloin vaistomaisesti teititellä nuorempaa pöytäseuralaistani ja puhutella muutenkin sievästi.

Kun talvi on tällainen, en vieläkään tiedä, ovatko naisten turkit edelleen täyskiellossa. Olen ollut ymmärtävinäni että eivät ole. Kun viimeksi kysyin. asianajotoimiston käräjäturkit olivat kateissa. Ehkä joku vaihtoi ne voihin sotavuosina. Mutta sellainen tapa oli kerran, että suurille herroille ja lisäksi hovioikeuden auskultanteille oli turkit lakimääräisiä talvikäräjiä varten, koska jokin väli mentiin kuitenkin rekipelillä.

Vaatteissa oli ennen selvä sanoma: minä en aio tehdä työtä käsilläni enkä muutenkaan. Kiusallisten erehdysten välttämiseksi kuljen turkeissa enkä missään työmiehen lyyssissä.