Hyviä vointeja

Miellyttävää ja oikein, että on julkaistu kirja hyvinvointiaatteesta, joka siis ei ole aate. Media on kiinnittänyt asianmukaista huomiota. Viestillä on siivet, koska kolme johtavaa, nimeltä mainittua puoluejohtajaa saa kyytiä hyvinvoinnin tavoittelusta itseisarvona.

Tarjoan puuttuvaa palikkaa tuohon ajatustapaan. Asia on ajankohtainen, koska erinäisiä kiväärimiehiä näyttäisi ryhdistävän aatteellisuus. Vihjaus koskee islamia. Länsi eli Eurooppa ja Amerikka satelliitteineen siivilöi sampanjaansa.

Kamaripalvelijat katosivat. ”Jeeves” kaatui Sommen taistelussa 1916. Bertie Wooster muutti Amerikkaan, joka oli jo silloin hullujen paratiisi.

Henkivartijat menestyvät. Yleisen hyvinvoinnin vartijoita palkataan kymmeniä tuhansia viikossa. Teollisuusvartijoista ei ole enää niin väliksi.

Kun väitetään kaiketi aivan oikein, että vauraimmat ihmiset eivät todellisuudessa oikein välitä, näiden ihmisten yllyttäminen asioihin, joita ”pitäisi” tehdä, ei taida onnistua. Pitäisi edistää edistystä ja syödä proteiinia. Niin pitäisi.

Tolkuton lihominen ja mieletön juoksuharjoittelu ovat yksi ja sama asia, keskittymistä omaan itseen. Saavutetaanko eri tiloja, kuten esimerkiksi 130 kilon paino tai hyvin harjoitettu ruumis ja kiitettävät elämäntavat, omia aikojaan valumalla vai tietoisilla ponnistuksilla, ei taida vaikuttaa asiaan.

Todellinen esikuva, esimerkiksi koiria syövä susi tai hangella hipsuttava ilves, ei noudata mitään aatteellista suuntaa ja syö mitä saa.

Ei sillä, juokseminen on hieno ajatus. Ilmeisesti ihmisen luut ja lihakset, hapensaanti ja aineenvaihdunta ovat muotoutuneet sellaiseen normaaliin elämäntapaan, että juostaan kaksi kertaa vuodessa porukalla täältä Kalahariin ja takaisin. Koska välissä on vesiä, laji nimeksi sopisi diathlon.

Hyvin voimakkaan vaikutukseen minun tekivät usean tutkimusmatkailijan yhtäpitävät kertomukset entisen Venäjän Lapin kolttasaamelaisista, joita pidettiin surkean alkukantaisena väkenä. Poikkeus oli tunnetusti V. Tanner, jonka mahdottoman hieno Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia tuli toistakymmentä vuotta sitten viimein suomeksi (tämän uranuurtajan kirjat ilmestyivät enimmäkseen ruotsiksi tai ranskaksi ja niinpä ne puuttuvat aika johdonmukaisesti Lappi-aineistoista).

Erään kerran matkailija oli pannut silmälasit päähänsä. Ensin naiset ja sitten koko siita sätkivät hetken kuluttua maassa kauhuissaan, kuin kaatumataudin kohtauksessa. Se se oli arktista hysteriaa.

Toisin kuin Viimeisen mohikaanin ihailijat ja Jack Londonia kiittävät luulevat, niin sanottu primitiivinen ihminen ei mitenkään välttämättä ollut itsehallinnan tai mielentyyneyden perikuva. Kysymyksessä ei ole pelkkä pakoonjuoksemisgeeni, joka toimii hyvin myös meissä, jotka sanomme joskus itseämme kulttuuri-ihmisiksi.

Hysteria, tai haluaisin sanoa paniikki, on aina mukana. Freud ja hänen opettajansa eivät sittenkään olleet niin väärässä selvitellessään tuota ”hysteriaa”.

Luulisi että tämä sitaatti on mainoksesta, jolla etsitään puoluejohtajia, TV-persoonallisuuksia ja taitelijoita:

”Hysterialle pidettiin alttiina tiettyä luonnetyyppiä, jolle ovat ominaisia lapsenomainen itsekeskeisyys, suggestioalttius, teatraalinen käytös, mielikuvituksen rikkaus ja taipumus dramaattisuuteen.” (Wikipedia).

Mekanismi on se, että parhaiten voi se, joka seisoo helteessä ja tuiskussa Rautatieaseman ovella tarjoamassa ostettavaksi Vartiotornia. Itsensä unohtava ihminen ei ole taipuvainen paniikkiin. Vaikka hänelle huutaisi: tuli on irti, juokse pakoon, hän vastaa kuin tamperelainen: ai mää?

Paniikki on eräänlainen parannuskeino. Kun maitohapot laskevat ja henki alkaa taas kulkea, olo on parempi. Ihminen on ollut poissa itsestään. Tämä on urheilun ja muun väkivaltaviihteen suosion yksi, syvästi lääketieteellinen syy.