Sotilasmaantiedettä

Ensin hiukka sotilaskasvitiedettä. Eilen anniskelemani kysymys sanoista hako ja havu oli otattelua. Eiköhän kysymyksessä ole yksi ja sama sana, ja kukaties ”hakkaaminen” on samaa perua. Kysymys neulasten lukumäärästä oli puolestaan halua kiinnittää huomiota pieniin ihmeisiin. Olen minä ne neulaset laskenut ja päivitellyt suurta määrää, yli sata neulasta kymmenellä sentillä, ja siitä eteenpäin ongelma on tietysti helppo päässälaskua.

Joulukuusen kaksoiskappaleen valmistamisen vaikeus tarkoittaa eliömaailman suurta monimuotoisuutta. Kukaties mukana on myös taideteoriaa. Miten lopulta valikoituvat esimerkiksi luontodokumenttien ihmeet. Jokin Suuren valliriutan koralli todella on kivi, kasvi ja eläin, ja koralleilla on tehdas levien kanssa. Ansioluettelo on mittava, viisisataa miljoonaa vuotta. Mutta puut ja risut, joita minulla on ollut kunnia katsella rakennusmääräyksiä uhmaten ikkunoistani alta metrin päästä, ovat ihmeitä nekin. Kysymys kuusen pinta-alasta on muunnos eräästä komeasta, puita kuvaavasta kirjasta, jossa on esitelty lehtipuita teknillisen korkeakoulun näkökulmasta eli arkkitehtuurin ja insinööritieteiden mestariteoksina. Kasvaessaan puu maksimoi lehtiensä tarvitseman, taivaalta tulvivan valon ja on siten erittäin taiteellinen näky, jonka syvä tarkoituksenmukaisuus näkyy ehkä parhaiten suoraan ylhäältä päin.

Sotilaallinen näkökohta liittyy sekin tietysti havuun. Asepukujen puuttuessa valkoiset kuuluvat käyttäneen kansalaissodassa 1918 kuusenhavua lakissa eräänlaisena omien merkkinä. Omia ollaan, sanoi risu päähineessä. Niillä toisilla oli punainen nauha. Pikkutyttöjen lettinauhoilla taisi olla kysyntää. Toisen maailmansodan aikana havutus alkoi yllättäen merkitä vainajia. Myös ruumiiden kuljetuksissa junanvaunut merkittiin pienillä kuusilla. Ja sitten on itsenäisyyden kuusia. Mahtaako se olla pystyssäkään se Kaivopuistoon aikoinaan pystytetty? On se, Wikipedian mukaan, mutta aika ruma roitama.

Taustalla on mytologiaa. Karsikkopuu joka välitti ihmisen yhteyden onnen ja kohtalon ratkaisijoihin, kuten jumaliin, lienee ollut kuusi. Puhe on siis puusta, johon on aihetta suhtautua juhlallisesti. Ruumista kuljetettaessa kuusesta hakattiin oksia poikki. Suvulla saattoi olla oma karsikko. Verkko tietää, että sellaisia karsikkoja ”on yhä käytössä”.

Neljäkin eri veteraania viittasi maastoon ja maaperään aikoinaan kertoessaan tapahtumista Talissa ja Portinhoikan takana. Yksi muistelija korosti kovasti, että Konkkalan rapakivivuori oli aivan pirullinen paikka. Siihen kun tuli tulta ilmasta ja tykistön terveisinä, kivensirpaleet tekivät kamalaa jälkeä.

Jossain historiateoksessa mainittiin, että muinaisissa meritaisteluissa tykkien ampumat kiinteät rautapallot, jotka eivät tietenkään räjähtäneet, aiheuttivat paljon vahinkoa, koska laivoista lentelevät puunsäleet upposivat miehiin ja aiheuttivat nopeasti tulehduksia. Kysymyksessä oli siis biologinen ase.

Aivan 1800-luvun lopulla maassamme viimeisteltiin ja julkaistiin geologisen tutkimuksen tuloksia. Kartat ovat harvinaisen komeita ja samalla havainnollisia. Viipurin seutu on kirjavanaan rapakiveä, ja ”rapakivi” puolestaan on ”saunan” ohella sana, joka on sellaisenaan siirtynyt vieraisiinkin kieliin. Kuten arvaa, nimitys ei tarkoita, että kivi olisi rapaa tai edes erikoisen helposti murenevaa.

Kysymyksessä on punasävyinen graniitti. Halukkaat voivat vilkaista Helsingin Kampin keskuksen kupeessa olevaa Graniittitaloa. Sen ulkoseinät ovat tätä samaista kiveä, joka on kauppatavaraa. Toinen vaivaton tutustumiskohde on mikä tahansa hautausmaa.

Siitä asiasta en ole varma, mutta valokuvista päätellen Ihantalan taistelujen muistomerkki, iso siirtolohkare, jossa on kahdella kielellä kirjoitus, näyttäisi olevan juuri tätä samaa kiveä. Mutta kivien kulkureitit ovat arvaamattomia.

Graniitit taistelevat tässä maassa kuin kaksi armeijaa, harmaa ja ruskeanpunerva.

Siinä vieressä on Suomenvedenpohja ja Juustilanjärvi ja aukea, jonka halkaisevalla tiellä oli jonossa kymmeniä panssarivaunuja, koska aukio on kartan mukaan 0,5 metrin korkeudella meren pinnasta. Siinä ei toisin sanoen ajella minkäänlaisella ajoneuvolla, ei panssarilla eikä edes kolukärryillä. Ihantalan kirkosta etelään on puolestaan Pekarinpuro, joka sattuu olemaan savimaassa luonnostaan niin hyvä panssarieste, ettei kaivamalla olisi saanut parempaa. Siihen jäi useita vaunuja kiinni ja tykkimiehillä oli hyvin aikaa tähdätä. Sen taakse muodostui kuuluisa ”panssaripirssi”, enemmän kuin kolmekymmentä tiensä päähän tullutta vaunua.

Se kaikkein kuuluisin valokuva nyrkkimiehistä antaa ymmärtää, että käryävä Sotka olisi lähitorjuntamiesten tuore saalis. Todellisuudessa siihen oli osunut saksalainen rynnäkkötykki. Se olikin ainoa saksalaisten panssarien saalis koko taistelussa. Aseveljet eivät oikein hallinneet rapakivimaisemaa kumpareineen ja rämeikköineen. Panssarinyrkki oli siitä harmillinen ase, että sen kantama oli vain 30 metriä. Lähelle oli uskallettava. Toisaalta ainakin JR 12:ssa oli paljon pohjoisen miehiä, jotka eivät olleet siviilissä juuri muuta tehneetkään kuin juosseet jängällä nimismiestä pakoon. Maaston käyttötaidot olivat niin ollen mainiot.