Puutyöttömyys

Vaikka olin ostamassa tyhjiä CD-levyjä joulutervehdyksiä varten, viivyin tietysti katselemassa puukkoja ja veitsiä. Oma puukonkäyttöni on enimmäkseen kirjapakettien avaamista. Katkoterällä varustettu mattoveitsi on siihen omiaan. Hovioikeudessa eivät ennen tienneet, mitä tarkoittaa mattoveitsi. Syytetty oli viillellyt sellaisella naista kasvoihin. Vaihtoehtonimi ”Stanley-veitsi” ei sekään soittanut kelloa. Vasta mauttomana pidetyn kuvailun jälkeen kollegat uskoivat, että törkeä pahoinpitely.

Viimeksi kirurgilla katsoin tarkoin ja kysyinkin. Mattoveitsiä ne käyttävät nykyisin myös silmän leikkaamiseen. Minullakin on jossain mennen ajan skalpelli. Ei sellaisia kukaan rupea teroittamaan. Mauton esimerkki tämäkin, mutta appivainaja selitti, miten monissa tilanteissa jo ensimmäisessä ihon viillossa potilaan henki on vaarassa, jos veitsi puoltaa. Pitäisi esimerkiksi leikata kudosta, mutta vetäisee saman tien sydänpussin halki.

Puukkohyllyllä näpersin Mora-puukon uudenlaista tuppea aika kauan mutta en keksinyt, mikä kikka siinä on. Kahvan päällä oleva hattu joko oli poistettava oston jälkeen tai sitten ei. Sen verran ymmärsin, että puhe Moran metallista on syytä lopettaa. Niitä oli erikseen ruostumattomasta teräksestä tehtyjä, hiiliteräksisiä ja laminoituja.

Kotona katsoin verkosta. Oli siellä opetusvideo, miten Mora-puukko vedetään tupesta. Tässä vaiheessa päättelen, että myyntipakkaus on muutettu kaupan henkilökunnalle vaarattomaksi. Ehkä tuo menee samaan sarjaan kuin eräät lääkepurkit, jotka on pienten lasten takia rakennettu sellaisiksi, että minulta menee puoli tuntia kokeilla ja järkeillä, että pyörittämisen sijasta pitääkin nyt puristaa ja nostamisen sijasta painaa.

Isoisäni höyläsi makuuhuoneessaan soutuveneen lautoja ja veisti piikiksi kuluneella vuolupuukolla veneen kaaria keinutuolissa istuen plyysimaton päällä. Kun vaimo tuli kotiin, se huvi loppui siihen paikkaan. Tie kellariin höyläpenkin ääreen oli joka tapauksessa tuttu. Sitä pidin kuitenkin loppuun asti kummana, että valmis vene saatiin sieltä kellarista neljän oven läpi ulos. En olisi uskonut, että niin tarkkoja mittoja voi ottaakaan.

Ainakin mieshenkilölle alemman viettielämän suurimpia kiihokkeita on puukon tai hyvän höylän irrottama lastu. Se ääni ja sitten näky, joka on tietysti biologisen leikkeen tekemistä mutta kiihottaa silti makuhermoja.

Syy on luultavasti eilen käsitelty työttömyys. Käden taitoja opastavia ohjekirjoja on nytkin joulun alla markettien teinoilla kympillä kappale ainakin sata erilaista. ”Puutyökirjan” kävin läpi. Se on hyvä tai ainakin kunnollinen. Jonkin verran sisällöstä näkee, että kysymyksessä on kansainvälisille markkinoille osoitettu opas.

Tapasin ihmisen, joka ei tiennyt, mikä on salasinkkaus. Selitin kovasti ja näytin sormilla. Neuvoin katsomaan jotain paremman lipaston laatikkoa. Ei se tainnut selvitä. Pitää kysyä pojalta tai hänen pojiltaan. Jos käytettävissä on erittäin nykyaikaiset välineet, loveus on kukaties tehtävissä koneen tarkkuudella. Sahalla ja taltalla se on joka tapauksessa taidonnäyte.

Ruotsissa oli kerran kuningas (Aadolf Fredrik), jonka mielestä puun sorvaaminen oli paljon hauskempaa kuin hallitseminen. Niinpä hän sorvasi ja Hatut ja Myssyt hallitsivat. Ei siitä pitkän päälle oikein mitään tullut. Kuinka mahtaa olla nykyisen kuninkaan laita? Onkohan hänellä kerrassaan Black and Decker? Tosin hänellä on toinen perimä; hallitsijasuku pääsi vaihtumaan, kun edellisen edustaja oli pahan kerran böbi.

Tunsin hyvin miehen, jolle sattui hyvin vakava sairauskohtaus; alkuun meni puhekykykin ja lukutaito. En lakkaa ihailemasta. Vaikka hänellä ei varmaankaan ollut ensi vaiheessa kykyä käsitteelliseen ajatteluun eikä siten mahdollisuutta suunnitella tekemisiään saati tulevaisuutta, kädet alkoivat häntä parantaa. Kun hän oli jo vanha, kaikki vähänkin tutut olivat saaneet erilaisia puusta nikkaroituja esineitä ja kuulemma niitä myös jäi kellari puolilleen. Lahjaesineenä siististi sinkattu risti on ongelmallinen. Kun ei täällä ole tässä maassa sellaista tapaa, että pidettäisiin krusifiksia tai edes ristiä vuoteen tienoilla, ristien kanssa on ihmeessä. Lisäksi useimmille ensimmäinen mielleyhtymä on kuolema tai hautausmaa. Tavallaan outoa, että kaularisti ”sallitaan”.

Puutyöt ovat hyvin helppoja. Kolmekymmentä vuotta jatkuvaa harjoittelua ja pohjalla epätavallinen lahjakkuus, niin kyllä se sitten alkaa sujua. Jos pääsee katsomaan tuollaista taitajaa, työskentelyssä on oudon paljon samaa kuin leipomisessa tai ruuanlaitossa joskus. Vielä yksi vertaus – oli tilaisuus seurata hammaslääkärin työskentelyä, kun olin saattajana paikalla. Sama vaikutelma. Ammattilaisen toimiessa mikään aisti ei hallitse.

En tiedä, olenko edes kuullut näkönsä menettäneistä puusepistä, mutta ei ajatus ole mielestäni mitenkään mahdoton. Mutta siinä olen Dawkinsin kanssa samaa mieltä, että ”Sokea kellonrakentaja” on hyvä kielikuva evoluutiosta. ”Sokea puuseppä” on oma kielikuvani kielestä, kulttuurista ja kirjallisuudesta.