Puhelin ja kapina

Eilen vihjailin, että lääkärit ja eläinlääkärit olivat Suomessa kovia kapinamiehiä Lapuan liikkeen aikana. Kommentissa kysyttiin perusteluja.

Näissä kirjoituksissa yksi tarkoitus on vietellä viattomia. Aina välillä joku tutkielman tekijä tai väitöskirjan kirjoittaja saa murusen mietittäväkseen.

Lapuan tapahtumat punaisten paitojen repimisestä alkaen ovat minulle toisen käden tietoina tuttuja. Tunsin mukana olleita, tosin vain valkoiselta eli hyökkäävältä puolelta. Kouluikäisenä tein mielessäni luetteloa ”vaskisteista”. Tuo oli puhekielinen nimitys, jolla tarkoitettiin entisiä äärioikeistolaisia. Tapana oli vihjailla tai väittää, että jonkun ihmisen poliittinen asenne näkyi edelleen ja oli neuvostovastainen ja siksi kaikin puolin tuomittavaa.

Epäily oli joskus aiheellinen. Olen tavannut ja kuunnellut Hitleriä ihailevia isäntämiehiä 1950-luvun lopulla. He arvelivat, että jos juutalaisille tapahtui jotain epätavallista, nämä olivat sen ansainneet.

Ainakin maaseudulla vuosina 1946 – 1948 hyvin kouriintuntuva vasemmistoliikehdintä jäi kehittymättä vallankaappaukseksi myös siksi, ettei vasemmiston puuhamiehillä ollut yleensä puhelinta. He joutuivat ajelemaan kylästä toiseen rämisevillä polkupyörillä tai Tähti-moottoripyörillä.

En tiedä, mistä 1930-luvun alun muilutus keksittiin. Onko sillä varsinaista esikuvaa? Poliittisesti hylättävinä pidettyjä henkilöitä eli ”isänmaan pettureita” siepattiin autoihin ja kyydittiin itärajalla. Kuten Tuuri mielestäni kaikin puolin uskottavassa ”Raja” –romaanissaan kertoo, rajavartioston aliupseerit saattoivat suhtautua erittäin myönteisesti kyyditsijöihin, jotka kirjaimellisesti työnnettiin rajan yli Neuvostoliittoon. Siellä heidän kohtalonsa oli huono tai erittäin huono.

Näitä tapauksia ei ollut mahdottoman paljon eivätkä ne ole väkivallantekoinen kovin räikeitäkään. Osa muilutetuista piestiin metsässä ja päästettiin kävelemään takaisin kotiin. Tämä oli ”opetus”.

Nykyinen tutkimus pitää tuota liikehdintää Neuvostoliiton ja kommunismi uhkaa ajatellen ylimitoitettuna ja viime kädessä sisäpoliittisena. Äärimmäisyysmiehet halusivat kotimaassa valtaa käsiinsä ja saivat sitä, mutta eivät onnistuneet yhdistämään ”isänmaallisesti ajattelevia piirejä” eli oikeistoa. Lapualle mentiin jopa niin pitkälle, että kieliriita ruotsinkielisten kanssa haluttiin unohtaa.

Henkirikoksia äärioikeisto organisoi kolme. Sekä niiden että ihmisryöstöjen (laiton vangitseminen) yhteydessä suomalainen oikeuslaitos meni epätavallisen pitkälle kieltäessään kansalaisilta oikeusturvaa. Esimerkiksi Väinö Linnan kuvaus on sävyiltään ja sisällöltään oikea.

Kävin läpi poliittisten oikeusjuttujen asiakirjat 1980-luvulla. Suuri osa niistä oli silloin korkeimman oikeuden arkistossa. Suutari Mätön murha Viipurin seudulla oli todella kummallinen. Lapualainen tekijä tuomittiin lopulta ja hän ehti aikanaan kaatumaan Talvisodassa. Tuo tapaus on keskeinen juoniaines Arvo Salon ”Lapualaisoopperassa”.

Etenkin tuomarikunnan itsensä ylläpitämä laillisuuden korostaminen menetti pohjansa jo vuonna 1918. Käytännössä kaikki virkatuomarit olivat mukana erilaisissa pika- ja kenttäoikeuksissa, joissa laillisuus ja todisteet merkitsivät hyvin vähän. Vastaavasti sotarikoksista syytetyt todettiin tuomioistuimissa vuoden 1944 jälkeen enimmäkseen syyttömiksi.

Oikeistoliikehdintä oli 1930-luvun alussa riistäytyä käsistä. Toisin kävi. Selitykseksi on tarjottu laillisuutta, Svinhufvudia ja ennen kaikkea Tanneria eli parlamentaarista sosialismia. Laillisuuteen on syytä suhtautua suurin epäilyn, ja kirkkoon samoin. Oikeistoliikehdinnässä oli mukana todella paljon pappeja, kotiseudullani kappalaisia ja kirkkoherroja.

Lisäselitykseksi tarjoaisin Suomen maantieteellistä laajuutta, tiestön heikkoa kuntoa ja puhelin- ja lennätinlaitoksen kehittymättömyyttä. Kansalaissota ei alkanut tehdaspaikkakunnilta työläisten poliittisen ajattelun vuoksi vaan siksi, että työläisiä ja heidän tavallaan ajattelevia oli pienillä alueilla paljon; Kotka, Kuusankoski ja Viipuri olivat sellaisia paikkoja. Valkoisten ja siis sitten suojeluskuntalaisten vastaus viipyi, koska heissä oli niin paljon kaukana toisistaan asuvia maalaisia tai kahakoinnissa käyttökelvottomia kaupunkilaisia. Pohjanmaalle joukot koottiin rautateiden risteysasemalle, Seinäjoelle. Sinne on Lapualta hyvin lyhyt matka.

Myöhemmin rautateitä ja lennätintä johtivat valtionhallinto ja armeija, kun taas ”liikehdintä” edellytti henkilöautoja, moottoripyöriä ja puhelimia. Puhelinlaitoksethan olivat yksityisiä eli kunnallisia.

Sotien jälkeen ”vaaran vuosina” avainasemassa olivat meijerit. Valion kuljetuspäällikköinä oli silmiinpistävän paljon taitavia rintamaupseereita. Heillä oli hallussaan keskeinen osa maan kuorma-autoista. Ilmiö oli sama kuin Talvisodan Suomussalmella. Keskeistä osaa esittivät Oulun osuuskauppa (huolto) ja tielaitos (autokuljetukset).