Valmiina ihailemaan

Nyt turhankin monen puuhan keskellä sain Olli Kivisen juuri ilmestyneen kirjan ”Suuri torjuntavoitto. Lauri Kivinen” (Siltala).

Aiheen lisäksi toteutus lupaa paljon. Muutamalla alkusivulla nousi mieleen vastaväitteitä.

Jos se herättää vastaväitteitä, se on journalismia. Jos tunnet olevasi samaa mieltä, se on viihdettä. Jos arvioit, että kyllä tuohonkin tulokseen voi noilla perusteluilla tunne, se on tiedettä.

Olli Kivinen kuoli keskellä kesää. Aika vähän aikaa sitten hän oli kysynyt jotain tuohon kirjaan liittyvää. Sanoin samaa kuin nyt. Aika ahtaista saumoista kulkenut kansakoulunopettajien poika Joensuun seudulta, myöhempi maanlaajuisten kriisien kuten evakuoinnin ja sotakorvausten organisoija, Veitsiluodon vuorineuvos, todella sietää nousta unohduksista. Kysymyksessä siis oli kirjoittajan isä.

Helsingin Sanomat voisi perustaa Olli Kivinen –palkinnon. Hän oli kauan yksi niistä kirjoittajista, joiden artikkeleita lukiessa kirjoittajan nimeä tuli katsoneeksi uudestaan.

Päivittelin hiljan HS:n Unto Hämäläiselle ihan ihmisten kuullen, miten heidän sanomalehtensä on mielestäni ainakin viimeksi kuluneen vuoden ajan nostanut jatkuvasti tasoaan, journalistisesti siis. Jos tuollainen meno saa jatkua, ihmiset alkavat ennen pitkää lukea lehteä vakavissaan ja unohtavat pian periaatteessa turhan suunsoiton sähköisistä ja paperille painetuista versioista.

Sitten lehdestä eli tuloksesta ja työpaikoista vastuussa oleva taho kertoi, tosin ääntä madaltaen ja sen näköisenä, ettei tätä pidä liikoja levitellä, miten julkaisu ja sen yhtiö ovat nousemassa jaloilleen, vaikka urakointi ei tietenkään hetkeen lopu. Se oli kummallinen tieto. Yleisestihän uskotaan, että painettu sana olisi muka menon kengissä.

Olli Kivinen kirjoitti siihen aikaan, jolloin kaikki ymmärsivät, mikä julkaisu oli Sanomalehti. Jos Sanomalehdessä oli julkaistu esimerkiksi kuolinuutinen, se oli sitten siinä.

Kirjan henkilön eli vuorineuvoksen vanhempi veli Ilmari oli Helsingin Sanomien toimittaja ja keksi sanomalehtipakinan tasan 100 vuotta sitten. Hänen sankarinsa oli Herra Kenonen. Kirjoittajan nimimerkki oli Tiitus.

Eino Leino kirjoitti samaan lehteen ”pakinoita”, mutta haluaisin määritellä tuon journalismin lajin niin ahtaasti, että keskittyisin etupäässä lyhkäisiin, usein huvittaviin kirjoituksiin keskittyneisiin henkilöihin, jotka eivät julkaisseet helkavirsiä. Kuuluisin nimi oli Olli. Oma suosikkini on Vaasan-Jaakkoo. Mutta Bisquitin kerran vaietessa laji on loppu. – Lehteilin Suurta Pakinakirjaa, vaikka hyllyssä näyttävät olevan myös Tiituksen kootut Kenoset. Eivät ne, näin meidän kesken, enää oikein kestä lukemista. Se on asia erikseen, että tarinat tulvivat kiinnostavaa kulttuurihistoriaa nimenomaan niin sanotun keskiluokan noususta kiinnostuneille.

Sääli – yllättävän monet hauskat käsikirjoitukset ovat pakinoitsijoiden työtä. Agapetus (Syntipukki, Aatamin puvussa…, Hilman-päivät), Ensio Rislakki eli Valentin (Asessorin naishuolet, Ruma Elsa), Ilmari Turja (Särkelä Itte). Tosin kukaan ei tietenkään pärjännyt Waltarille (Omena putoaa jne.). Tiettävästi etenkin näytelmillä ansaitsi hyvin. Valitettavasti keskinkertaisten näytelmien kirjoittaminen on vähän jäänyt muodista.

Tämän kirjoituksen alussa olevan tyypittelyn ”tiede” tukeutuu Popperin ja muiden falsifiointi-ajatukseen. Jos väittämän voi osoittaa vääräksi, se saattaa olla tieteellinen. Yksi keino on koe. Etenkin suljetuissa järjestelmissä todistaminen voi johtaa varmuuteen. Kolmion kulmien summa tiedetään – paitsi jos kolmio onkin osa pallopintaa tai jos ulottuvuuksia on vielä enemmän. ”Jumala on olemassa” on selvästi epätieteellinen väite, koska sekä Jumala että olemassaolo ovat sanoja, joiden merkityksestä ei ole lähempää tietoa.

Viihteen ”määritelmä” on omani. Viihdettä on sellainen mikä miellyttää, mihin on helppo mieltyä. Se ei siis vaadi lukijalta juuri mitään. ”Journalismi” puolestaan on usein sellaista, mikä nostaa karvat pystyyn. Kun ajattelee, että ei se näin voi olla, toinenkin ajatus on lähellä, nimittäin että miten se sitten on. Olli Kivinen kirjoitti muistamani mukaan sangen varhain Natosta. Se perinne on Suomessa suuri, että kun sanotaan ”Nato” – tai ”Venäjä”, samalla hetkellä lakataan ajattelemasta. Luullaan että kysymys on viihteestä eli tunnetilojen myötäilemisestä tai luomisesta.

Onneksi on muutakin, myös erittäin epäsuosittujen töiden tekijöitä, kuten oli vuorineuvos Kivinen. Raportoin jatkosta. Ei hyvän kirjan lukemiseen kauan mene.