Paperiveitsi

Hiukan yllättäen pääsin hakemaan kokoelmistani paperiveitsen ja näyttämään, miten pehmeäkantinen kirja leikataan auki. Siihen ei terävä veitsi ole hyvä. Paperi – painoarkki – on valmiiksi taiteltu. Puukolla tulee auttamatta vetäneeksi viiltoja taitteen viereen, pahimmassa tapauksessa keskelle sivua eli painettua tekstiä.

Ja sekös harmittaa.

Sama työkalu soveltuu erinomaisesti toiseen katoavaan toimeen, kirjekuorien avaamiseen. Jo kadonnut on tuppipuukko. Itse olen katsellut junassa miestä, joka palasti reikäleipää puukolla, kun oli niin huonot ja sopimattomat tekohampaat. Hän oli isoisäni. Toimitus ei herättänyt pienintäkään huomiota. Maalaisilla oli aina junassa eväät mukana, ja tavallisesti ne syötiin ennen kuin lähdöstä oli kulunut puolta tuntia.

Kun itse aloitin töissä käymisen helmikuussa 1964, minulla oli salkussa mukana äidin laittamat voileivät. Tuli mieleen, kun oli asiaa Hakaniemen halliin, jossa ei olekaan tullut aikoihin käytyä, vaikka se on viidakkoradion kertoman mukaan vallan erinomainen, niin kuin olikin. Monien pökerryttävien ihanuuksien lisäksi siellä oli menneen maailman särvintä, kuten hitaasti muotiin palaavaa aladobia eli tytinää, mutta minuun teki syvän vaikutuksen ilmielävä berliininmakkara. Sitä minulla tosiaan taisi olla leivän päälle. Oltiin nimittäin vähän niin kuin hienompaa väkeä niin että vain kotona käytettiin lauantai- tai teemakkaraa, ohuina siivuina.

Meetvursti oli kovasti tyyristä. Oli sitä Osuuskaupan lihaosastolla, yksi pötkö räytymässä.

Tuppipuukon kantaminen on oikein virallisesti kielletty, paitsi jos sitä tarvitaan työtehtävissä. Ei sillä mitään tekisikään. Ennen kuului asiaan pitää linkkaria mukana. Olisiko sekin maailman muuttumisen mittari, ettei sitä linkkuveistäkään tarvitse arkielämässä kaupunkiseudulla.

Jokunen päivä sitten mainittiin tutusta pikkupojasta, joka joutuu menemään pikku leikkaukseen. Enpä ollut puoleen vuosisataan muistanutkaan, että niin olin leikkauksessa minäkin, Lapuan kunnansairaalassa, ja siellä oli sellainen lääkäri, jolla oli valkoisen lääkärintakin alla pussihousut ja lonkalla tuppipuukko. Nimi oli Hermanni Haapoja, mutta ei hän sitä puukkoa leikkauksissa käyttänyt. Jostain sotahistoriasta, joita ilmestyy jatkuvasti hyviäkin, sattui silmään, että tämä sama mies oli ollut pitkän linjan rintamalääkäri. Sitä ammattikuntaa, ja lääkintämiehiä, arvostan aivan tavattomasti. Ellei erikseen kokeile, ei välttämättä tiedäkään, mitä mies painaa. Kunnon paareihin huudetaan äkkiä kolmas ja neljäs mies apuun. Kaksi kantajaa hengästyy heti, ja takapään mies on koko ajan menossa nokilleen. Nuo sodan lääkintämiehet toivat haavoittuneita ja tiedottomia jopa yksinään, pahimmassa tapauksessa umpihangessa ja tulen alla.

Tämä palasi mieleeni, kun oli puhe, että palomiehen pitää jaksaa kantaa ihmistä pitkin tikapuita. Hänen on pystyttävä kantamaan paljon muutakin. Amerikassa huomasin, että palokuntalaiset ovat yhteisön sankareita. Heille tarjotaan kahvia ja pullaa. Kokoelmistani puuttuu monenlaisia valokuvia; niin näyttää puuttuvan toisiltakin. Kaipaisin sellaista, jossa katsomme rattaissa istuvan poikamme kanssa, kun Kallion paloasemalta lähdetään pillit vinkuen. Siinä olisi helppo kohde sukupolvia yhdistävälle asialle. Yleensä isä ja poika ovat aivan yhtä lapsellisen innostuneita, ja kasvoilta sen näkee. Hiukan outoa? Miksi ”jossain palaa” on riemastuttava ajatus?

Voisin kysyä serkultani, miksi auki leikkaamattomia kirjoja pidettiin keräilijäpiireissä arvokkaimpina. Arvaisin että sellaisen sitominen kokonahkaan ja leimaaminen omalla aatelisvaakunalla oli mahdollista. Kun koneella auki leikatut kirjat tulivat, ne olivat halvan näköisiä. Nimitys oli aikojen alusta ”pokkari”, ja se on siis eri asia. Kirjoilla oli silloin, kun kuljin voileivät salkussa kaupungilla, kolme hintaa, ns., sid. ja nid., siis nahkaselkäinen, sidottu ja nidottu. Sidotussa oli suojapaperi, josta kehittyi aika varhain eräänlainen taideteos. Jotkut vanhat professorit riipaisivat jouluna lahjapaketista ottamansa kirjan suojapaperin heti roskiin, vaikka sen olisi suunnitellut Martti Mykkänen tai Reijo Salkola.

Muistan ikäiseni runoilijan, joka vei ensimmäisen kirjansa sidottavaksi kokonahkaan ja kullalla silattavaksi käsityöliikkeeseen ja ojensi sen sitten nuorelle vaimolleen. Puoli vuotta myöhemmin he erosivat. Tuskin se siitä kirjasta johtui.

Omat erikoisvarusteeni ovat autossa Mora ja rotsin taskussa Bilteman mattoveitsi. On tullut taas tilailluksi Lappi-kirjallisuutta. Kirjapaketti ei oikein aukea paljain käsin, varsinkaan antikvariaatissa tehty. Eikä menneitten vuosien pakettinyörien säilyttäminen siististi vyyhdittyinä vastaisen varalle ole enää tapana. – Sellaisiakin kokoelmia olen kuolinpesissä nähnyt.