Detektiivi

Vuodesta 1889 tai jo muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin riuskan seikkailijan rinnalle kohosi salapoliisi. Vakiintunut suomenkielinen nimitys saattaa olla peräisin noista varhaisimmista käännöksistä. Virallisesti salapoliiseja ei ole tainnut olla olemassa, ja ”yksityisetsivä” tuli käyttöön vasta myöhemmin. Niitä ilmestyi vähän sieltä täältä. Vakinaiset kirjankustantajat olivat hitaita, vaikka Sherlock Holmes osoittautui nopeasti jättiläismenestykseksi.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi salapoliisiromaanit ovat niin suosittuja, enkä sitä, miksi parempien ihmisten kuuluu väheksyä niitä, tai sitten koketeerata niillä. ”Agentti” oli nuoruusvuosinani kauppaedustaja, esimerkiksi puutavaraliikemies. Tuossa vaiheessa ”Neuvostoliiton salainen asiamies” oli harvoin mainittu käsite. James Bond muutti kaiken. Istanbulissa seikkaili nimenomaan sellainen, ja vastustaja oli Neuvostoliitto, etenkin sen ”salainen poliisi”.

Tätä tavaraa on myyty kovissa tai pehmeissä kansissa. ”Salapoliisin seikkailuja” ilmestyi 1894 Kuopiossa. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin juuri Sherlock Holmes alkaa esiintyä jopa nuoruuden muistelmissa – kelvottomat ylioppilaat lukevat niitä eivätkä tenttikirjojaan. Aikaisemmin nämä samat – ja heidän kelvottomat vanhempansa – olivat lukeneet Eugene Suen sensaatiojuttuja vaeltavasta juutalaisesta ja Pariisin ihmeistä.

Todellisuudessa Hugon eräiden teosten ja Dumas’n luokitteleminen muuhun kuin viihdekirjallisuuteen osoittaa käsitteen keinotekoisuuden. Meillä olisi itsellämmekin viihteen mestari, tämä tällainen Topelius. Ei kannata välttämättä yrittää Välskärin kertomuksia, joka on niin pitkäkin, jos tahtoo esimerkin siitä, mitä tällä hetkellä ei oikein osata. Katselin nimittäin Raija Orasen Aurora Karamzinia ja kauhistuin. Julkaistakseen ei siis tarvitse osata kirjoittaakaan?

Topeliuksella jokin ”Tähtien turvatit” liikkuu ja etenee kuin hirvi kimmoisalla kangasmaalla. Oikein tahtoo hengen salvata. Mutta ehdotus salapoliisiromaanin selitykseksi on yksinkertainen. Ne sellaiset ovat sivilisaatiokertomuksia. Tarkoitan hyvien tapojen ja kunniallisuuden voittoa, jota ranskalaiset väittävät pitävänsä mielessään viljellessään tuota termiä ”la civilisation”, toisin kuin saksalaiset makkaranpurijat, joiden ”Kultu” on ranskalaisten mielestä vain rasvaista käärepaperia.

Joskus harvoin käy toisinkin – Simenonilla esimerkiksi – mutta yleensä konna jää kiinni, salapoliisi katoaa salaisuutensa verhoon ja yleinen tyytyväisyys vallitsee. Rikoksia poistava poliisi on kuin puutarhuri sivistyksen ryytimaassa.

Perinteisen englantilaisen dekkarin maailmassa rosvoa odotti kaulaantuntuvasti hirttotuomio. Niitä pantiin täytäntöön vielä toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka lukijat tiesivät esivallan ja erilaisten ryökäleiden mittelöt ajanvietteeksi, tämä seikka lisäsi draaman panoksia. Amerikasta nyt ei tarvitse puhuakaan. Erilaiset sähkötuolit ja kaasukammiot olivat kovassa käytössä mustan poliisiromaanin kulta-aikana.

Sellaiset epäilyttävät kirjoittajat kuin minä ovat toistelleet vuosikymmeniä, että dekkari on kumma keksintö, koska henkirikokset ovat todellisuudessa yksinkertaisia ja viheliäisiä. Tarkoitan ihmisiä, jotka ovat joutuneet todellisuudessa tekemisiin näiden asioiden kanssa. Itse olen ollut mukana sadassa tappo- ja murha-asiassa. Eräiden yhteydessä luin menneisyyden murhajuttujen asiakirjat. Mieleen jäi käsittelyn ylimalkaisuus ja osaamattomuus.

Mutta niin ei ole vaikka siltä näyttää. Jarkko Sipilä tunnusti, että jos hän olisi tarjonnut pari vuotta sitten kustantajalle käsikirjoitusta, jossa korkeassa asemassa oleva poliisimies joutuu syytetyksi sekaantumisesta huumeiden myymiseen, kustantaja olisi sanonut, että älä kuule naurata. Ei tällaista kukaan lue, koska tällaista ei tapahdu.

Ja on tämä murhajuttu länsirannikolla; siinä erään poliisin osuus on sellaista laatua, ettei surkeimmallekaan sepitteen tekijälle ole tullut vastaavaa mieleen.

Ja miksi kirjallinen kerma vähättelee dekkareita?  Vanha viihde oli kertomuksia väärästä vainosta tai noususta maineeseen. Viesti oli, että pöljäkin pärjää, jos on iso pää ja nyrkit. Uudempi viihde on osa luokkataistelua. Kunnon ihmisiä uhkaavat pimeyden voimat. Oli ”työväenluokka – vaarallinen luokka”. Kerronnan takia päärosvo oli Kerjäläisten kuningas tai langennut herra, nerokas rikollinen eli Criminal mastermind. C.K. Chesterton muuten käänsi tämänkin nurin. Dekkarissa ei oikeastaan koskaan tutkita, kuka puliukko surmasi toisen puliukon. Murha tapahtuu aina ”meidän” ja ”niiden” rajavyöhykkeellä. Erityisen kiellettyjä ovat aidosti pelottavan ”meikäläisten” väkivallanteot, kuten perhesurmat.

Nyt dekkarit ovat muuttuneet pysyvästi poliisiromaaneiksi, ja poliisit ovat köyhiä mutta kunniallisia. He pitävät vieroksuttuina, näännytettyinä ja alipalkattuina yllä elämisen ehtoja. Kaunis kuva, ja joka tapauksessa todempi kuin se edellinen, Mersulla ajava nimismies.