Vähäväkiset

Kuulin divarissa miehestä, joka oli lukenut 15 Modianon romaania, siis ainakin kymmenen ranskaksi. Niiden kieli sopii vähäväkiselle, joka vasta opettelee ranskaa. Ennen tuohon tarkoitukseen luettiin Simenonia. Todellisuudessa tuollainen on korkea kiitos etevälle kirjailijalle. Osaa ja uskaltaa kirjoittaa konstailematta.

Sanotaan kirjallisuuden muka auttavan ihmistä ymmärtämään itseään. En tuota tiedä. Ajattelen asiaa juuri päinvastoin. Kirja, etenkin romaani, voi auttaa ihmistä ymmärtämän toista ihmistä ja jopa hyväksymään sellaista mitä ei olisi muuten hyväksynyt. Lukemisesta tulee surulliseksi. Tietämättömyys voimauttaa.

Esimerkiksi Heinrich Böllin romaanit sopivat niille, jotka vihaavat natsismia ja inhoavat saksalaisuutta. Niistä käy muun muassa ilmi, että kaikki me olemme saksalaisia, kuka enemmän, kuka vähemmän. Pidin siitä pankinjohtajasta, jolla oli kova tarve varastella Mercedeksen tähtiä pysäköityjen autojen nokalta. Ehkä ruuvattavista johtotähdistä luovuttiin juuri tuon kirjan takia?

Putinin nostattaman hengen bikarbonaatiksi sopii tietysti Dostojevski – Tshehov ei minun silmääni ole korostetun venäläinen, kuten ei liioin Turgenjev.

Olen aloittanut mielihyvän tuntein H.K. Riikosen Paavolais-elämäkerran. Tulin hyvin uteliaaksi luettuani, että Stockmannin – ehkä Euroopan kauneimman tavaratalon – suunnittelija Sigurd Frosterus kirjoitti eteviä esseitä nykyajasta ja sen etsimisestä ja että Paavolainen lienee lukenut niitä tarkoin. En havaitse teoksessa sellaista juurtajaksaisuutta, josta arvosteluissa on mainittu.

Sellainen Einari J. Vehmas on siis kirjoittanut pro gradun Marcel Proustista vuonna 1932. Hän oli Kirsi Kunnaksen isäpuoli. Äiti Sylvi Kunnas oli maalarina loistava. Kirsin isä Väinö Kunnas puolestaan maalasi sen WSOY:llä olevan Paavolaisen muotokuvan, jota Reenpäät aina kadehtivat. Sitä pidetään lähes yksimielisesti yhtenä maamme muotokuvataiteen huippusaavutuksista. (Taidemaalari Einar Vehmas oli eri henkilö, mutta sukua.)

Huhujen mukaan Nobel-palkinnon lyhyellä listalla ovat olleet Haavikko ja Saarikoski. Palkinnon saanut Tranströmer on hyvin samanlainen lyyrikkoi, ja ei huonompi. Näyttäisikö siltä, että tuo palkinto tulisi ennakoitavissa olevana aikana Suomeen?

Vastaisin ettei tässä ja nyt ole sellaisia tekijöitä. Nobelistin kuuluu palkinnon sääntöjen mukaan olla hengissä. Sillanpään palkintoa on selitetty talvisodalla, joka kuitenkaan ei ollut syttynyt, kun palkinto annettiin.

Lisäksi ”Nuorena nukkunut” on tavattoman hieno kirja ja muuten kummallisen proustilainen hengitykseltään.

Olin löytänyt omia aikojani Saint-John Persen Gallimardin kirjakaupasta samana päivänä kun sain yöllä hotellissa hepulin. Luulin hukanneeni melkein kaikki rahani ja passin. Kummasti sen tunteen muistaa monen vuosikymmenen takaa. Onneksi muistin ennen itkuun purskahtamista: jonkinlaisen paavolaismaisen ylihienostuneisuuden puuskassa olin illan suussa piilottanut nuo varkaitten vainoaman loistohotellin huoneeseeni jättämäni parsellit matkalaukkuun, kenkääni. Luin sitten sitä persettä kunnes nukahdin. Ei siitä runous paljon parane – ja vielä valtion virkamiehen kirjoittamaa!

Vastaisin esittämääni kysymykseen, että kirjallisuutemme ja pari muutakin asiaa olisi voinut saada toisen käänteen, jos Mika Waltari olisi saanut hyvin ansaitun Nobelin Johannes Angeloksen jälkeen, tietysti merkittävästi Sinuhen ansioilla.

Mutta Ruotsissa ilmapiiri oli sama kuin Suomessa. Vain työläiskirjailijat (Moberg, Linna) saivat kirjoittaa historiallisia romaaneja. Niitä pidettiin vähän kornyinä ja sellaisia ne tapaavat ollakin. Mutta ei Waltari kuvannut mennyttä maailmaa, vaan maailmaa, joka on sisällisesti tosi.

Ilmeisesti Ruotsin akatemian arkistot eivät avaudu koskaan. En tiedä, olivatko Jäntit tai Koskimies ja Koskenniemi hoksanneet edes ehdottaa Waltaria. Akateemikko hänestä kuitenkin tuli, myös näiden mainittujen miesten puollolla. Modernistipolvi – minun viiteryhmäni – piti Waltarin historiallisia romaaneja valitettavana ilmiönä, eräänlaisina poikien seikkailukirjoina.

Paavolaisen yhteydessä on voi olla hymyilemättä. Ennen sotien päättymistä kukaan ei olisi arvannut, varsinkaan Paavolainen, että meille siunaantuu Kiven jälkeen kaksi korkeimman luokan kirjailijaa, kansallinen Linna ja kansaton Waltari, mies joka onnistuneesti kätki hyväntahtoisuuden ja ikään kuin pelokkaan esiintymistavan alle sen, ettei hän tuntenut jumalaa, kotia eikä isänmaata. Vaikka koko ikänsä niitä kaikkia etsi. Paavolainenhan rökitti silloin kauan sitten ystäväänsä Waltaria aika pahasti ja enimmäkseen syystä – tämä oli samanlainen nopearanteinen ja itseihailussaan hiukan pintapuolinen keikari kuin hän itse. Luulisin että Mikan kypsän ja ylikypsän kauden menestys oli monelle kova paikka, ehkä myös ruotsalaisille.