Sisäluku

Sisälukukuoroa en ole päässyt kuuntelemaan vuosikymmeniin. Kai se lopetettiin kansakouluissa. Aa pee see, härkä hymyilee, lehmä-emännällä hiki helmeilee. Tiukkaa asiaa. Tällaisia lapset karjuivat yhteen ääneen, ja heitä riitti – siis meitä.

Voisin liittyäkin ryhmiin Akateemisen kirjakaupan ja Helsingin Sanomien pelastamiseksi. Jälkimmäinen kuuluu olevan jo olemassa. Edellisellekin olisi tarvetta. Tarjouduin sinne ruuhka-apulaiseksi, mutta eivät ottaneet, vaikka lupasin tuoda libristi-äitini hupulaiseksi.

En oikein jaksa uskoa, että kirjakauppa olisi nykyisellään pitkäikäinen. Painotuotteet ovat valitettavan hyvää tavaraa verkkomyyntiin. Ei sitä ajatellessa moni silmä kostu, että meitä on vielä jokin määrä kirjakaupassa viihtyviä. Useimmilla ei ole enää käsitystä, millainen oli pienen paikkakunnan kirjakauppa. Sellaisessa olen kasvanut. Akateemisessa näytteillä olleet Tammen Keltaisen kirjaston niteet nostivat yllättävän täsmällisiä mielikuvia. Sarja siis alkoi 60 vuotta sitten. Ehkä juuri siksi mieleeni tulee ensimmäisenä Moravian romaani, jonka luin, koska siinä oli rivon oloinen kansipiirros. Onneksi sisältö vastasi vihjettä. Hemingwayt ja Steinbeckit olivat oikeasti tärkeitä. Ehkä minulla on tallella se nide vanhempieni kirjahyllystä. Ennen näet valmistettiin libristikappaleita, yleensä kartonkikantisia. Ja ”Afrikan vihreät kunnaat” liittyy tuohon näkö- ja tuntoaistimukseen.

Kävijämääristä päätellen laiskojen lukijoiden joukko kasvaa kasvamistaan. Esimerkillisesti toteutetut verkkosivuston, sellaisten kuin Huffington Post tai Vox, on suunniteltu asiakkaille, jotka eivät osaa tai viitsi lukea lausetta loppuun.

Tuo kulttuuripiirre saattaa olla television ja radion levittämä. Viime aikojen kovissa julkisissa keskusteluissa – Ukrainaa, luottoluokitusta, sote-hanketta ja jääkiekkoa – on tullut tavaksi, että haastattelijan eli toimittajan kysymykseen saa vastata aivan mitä tahansa. Suoriin kysymyksiin ei vastata ollenkaan tai sitten käytetään urheiluruudusta tuttuja latteuksia.

Luin muutamia pätkiä ääneen minäkin, kun yritin ymmärtää, miksi Koskenniemen esseet tuntuvat hiukan vaikeaselkoisilta ja vanhanaikaisilta. Tarkemmin katsoen niiden lauserakenne on kuitenkin helpompi kuin nykyisin käytetty. Tietoista koketeerausta ei ole niin paljon kuin tätä nykyä. Vastaukseksi tarjoutuu, että tuohon aikaan lehtimies-kirjailijat kirjoittivat lauseet loppuun asti. ”Joentörmä on niin jyrkkä ja niin korkea, ettei ole yrittämistä hiihtäen lähestyä kosken uomaa ja niinpä jäämme mykkänä ryhmänä korkealle näköalapaikallemme joenmutkaan, missä meillä on Iso Jänisköngäs kurun pohjassa suoraan edessämme…”

En ollut koskaan kuullut Isosta Jäniskönkäästä enkä Kutsasta. Siellä oli sodassa menetetyssä Sallan osassa luonnonsuojelualue vailla vertaa. Se kuuluu edelleen olevan huima, ehkä siksi, ettei nykyinen omistaja ole kiinnittänyt alueeseen huomiota.

Ylen järjestämä sodan muistojen keräys on hieno ajatus. Kun veteraanit ovat käytännössä jokseenkin yhdettömissä, päästään käsiksi toisiin muistoihin, joista ei ole voinut puhua. Kirjallisuus on tosin aivan yllättävästi alkanut peittää aukkoja. Sirpa Kähkönen on kirjoittanut paljon kotirintaman naisten ja siis perheiden näkökulmasta, ja nyt useat häntäkin nuoremmat, nimenomaan naiset.

Muistokirjoituksessa ei tietenkään voinut sanoa, että nyt kuollut WSOY:n Ville Viksten, toimi hankalasta poterosta käsin, ja jossain määrin Hannu Tarmio myös. Ville oli anhavalainen ilman Anhavaa. Tuomaalla oli oikein virallinenkin asema WSOY:llä, mutta yhteys kirjalliseen johtajaan ei ollut ainakaan käskyvaltasuhde eikä luullakseni muutenkaan erikoisen läheinen. Otavassa ja Tammessa Anhavaa kuunneltiin herkällä korvalla.

Minua jäi vaivaamaan, että Viksten katosi kaikista kuvioista noin vuonna 1991. Jorma Kaimio tuli silloin taloon johtajaksi. Olin julkaissut Vikstenin kanssa asioiden ja seurustellen viisi tai seitsemän runokokoelmaa ja runokäännöstä. Voisin tietenkin tästä paikasta ryhtyä latelemaan esimerkkejä ratkaisuista, joissa hän oli – kuten historia osoittaa – väärässä, mutta en tee sitä. Syy ei ole pelkästään vainajan muisto; kustantajan ammatti on sellainen, että hän on ja hänen on oltava vähän väliä väärässä. Yhtiöt ja niiden osastot, jotka pelaavan varman päälle, menehtyvät aina, nopeasti, rumasti.

Samalla tavalla kuin kirjailijalla kustantajalla on oltava luovaa hulluutta. Perinteisesti yhtiöihin on otettu erilaisia ihmeparantajia ja kätten päällepanijoita, jotka ovat selittänee taikovansa tuosta vain kannattavaa kirjallisuutta. Koskaan se ei ole onnistunut. Koskaan se ei tule onnistumaan.

Vikstenillä oli takanaan Koskenniemen – ja Maila Talvion – perintö ja tarkat tiedot erinäisten omistajien käsittämättömästä pikkumielisyydestä ja ahneudesta. Ei muuten ollut helppo sauma, ei.