Pösilöt-some

Pyydän taas kerran anteeksi halventavaa nimitystä, jolla tarkoitan tavoittamattomissa olevia vuodepotilaita. Nimitystä käytti isäni. Murresana on pohjalainen ja siellä lähes lempeä. Se on kuin predikatiivina käytetty ”pössöö” myös perhepiirissä käypää nimittelyä. Vanhan kirjakielen vastine olisi ”hupsu”. Tarkoitan itseäni.

Juttelin perjantaina jonkin aikaa tutun kirjailijan kanssa. Panin merkille että hän tuntui olevan ruumiillisesti ja etenkin henkisesti paremmassa iskussa kuin parikymmentä vuotta sitten. Nimiä mainitsematta tämä minua kolme vuotta vanhempi henkilö oli Saaritsa. Yksimielisiä olimme monen muun asian ohella Borgesin esseiden suomentamisen tarpeellisuudesta, ja itse korostin, että myös ”labyrinteista” ja ”fiktioista” pitäisi saada käyttöön kunnon yhteisnide. Nyt yleisöä haittaa muun muassa se, että muutamat avaintekstit ovat käytännössä tavoittamattomissa.

Taas kerran toivon viisautta ja varoja kirjastolaitokselle. Luulisi ahneempienkin tekijänoikeuden haltijoiden uskovan, ettei varsinkaan printtiversioina loppuunmyytyjen kirjojen lainaaminen yleisölle kirjastoista määräajaksi aiheuta heidän talouteensa lovea.

Jos olisin miljoonamies-poliitikko, mistä herra minua varjelkoon, yrittäisin väen vängällä ajaa läpi tekijänoikeuden poikkeuksien laajennuksen yleisön hyväksi. Kirjastoilla on erikoisoikeutensa, ja niitä on laajennettu, mutta tämä ei riitä. Etenkin tarvittaisiin rahoitusta ja pieni tehdas suomenkielisten kestoklassikojen skannaamiseksi. Neruda ja Borges ovat vain esimerkkejä. Heti perässä tulee mieleen sata muuta.

En ensinkään usko perinteisten kustantajien mahdollisuuteen tuoda uudelleen markkinoille vähälevikkisiksi tiedettyjä klassikkoja.

Kehuin viimeksi sukuni kokoontumista. Kirjalaatikoiden kantamisen yhteydessä lykkäsin heille kotiin kuljetettavaksi ne kolmisenkymmentä kirjaa, joista antikvariaatit olisivat maksaneet selvää rahaa, Antiikin kertojat ja Platonin Kootut teokset. Kävi nimittäin taas kerran ilmi, että jälkeläiset ovat halukkaita lukemaan niitä. Plutarkhos on kuulemma vuorossa. Lukiolaiselle neuvoin sävyiltään hiukan koskenniemeläisen Tacituksen sijaan Suetoniuksen, joka kertomuksillaan Rooman keisareista juoruilee täysin häpeämättömästi ja valehtelee niin että korvat heiluvat.

Myös mainitsin, että kun hiukan mutkikkaammankin englannin lukeminen on tavoitettavissa oleva taito etenkin nykylukiolaisille, Penguin Classics sisältää kaiken tarpeellisen vanhan kirjallisuuden enimmäkseen hyvin käännettynä, ja poikkeaville on aina tarjolla Loeb, kaksikieliset tekstit. Vastaavat on vanhastaan ollut olemassa saksan ja ranskan kielillä. Jos nyt mennään henkilökohtaisuuksiin, opiskelin itse nuorempana kahta kieltä samanaikaisesti, lukemalla etenkin latinankielisiä klassikkoja saksan- tai ranskankielisen käännöksen kera. Homeros taitaa olla pysyvästi koirankorvilla. Se kreikka on tietenkin niin mutkikasta, että useimpien sanojen kohdalla apu on tarpeen.

Tätä iloa täydentää Internetin ensimmäisiin suurkokoelmiin kuuluva Perseus. Sieltä sitä löytyy tekstinä kaikki, ja lisäksi sanakirjat, kieliopit ja muun muassa tiedot kunkin sanan esiintymistiheydestä tunnetussa kirjallisuudessa.

Pitäisikö katsoa, miltä Nerudan ”Antien mainingit” tuntuisi nyt, vuosikymmenien jälkeen? Maailma on muuttunut. Nerudan kuollessa sairauteen Chilen oikeistodiktatuuri oli vasta syntymässä. Voi suorastaan olla niin, ettei tuon Espanjan sisällissodassa 1930-luvulla mukana olleen sukupolven ajatusmaailma aukea heti nuorelle lukijalle.

Entä omaelämäkerta ”Tunnustan eläneeni”? Muistelen, ettei sitä ole kiitetty tosiasioihin pureutumisesta. Ei tarvitsekaan. Omaelämäkerta on aina kaunokirjallinen teos. Jotkut kirjailijat haluavat esittää itsensä mielenkiintoisina, vaikka ovat todellisuudessa puisevaa porukkaa. Jotkut tekevät itsestään sankarillisia näkijöitä, jotkut puolestaan ihmispetoja ja kerskuvat, miten tunnottomasti he ovat tyrkkineet mummoja raitiovaunuissa.

Omassa väitetyssä pahuudessaan rypevät eivät aina ajattele, että tuolla alalla kenen tahansa on vaikea olla omaperäinen. Ihmislaji löysi tuon lahjakkuutensa lajin varhain; itse asiassa simpanssit ovat nekin väkivaltaista porukkaa. Ihmisillä oli tapana nauraa näille oletetusti vaarattomille serkuille alentuvasti. Todellisuudessa simpanssi pystyisi voimiensa ja nopeutensa puolesta tekemään ihmisestä selvän muutamassa sekunnissa. Sen lihasrakenne on toinen kuin ihmisen. Asiasta muuten löytyy verkkokeskustelua. Ei olisi kuulemma Bruce Lee pärjännyt.