Allas

Lihamurekkeen ääressä oli siis osa samaan DNA-pooliin kuuluvista ihmisistä. Edelleen käytössä olevan sanonnan mukaan puheena olivat siis jälkeläiseni puolisoineen, 13 henkeä. Osa heistä on asunut täällä kauan, yksi tuotu Citroen BX-merkkisellä henkilöautolla muutaman päivän ikäisenä.

Vanhuus on sellaista, ettei enää ole toivoa.

Ainakin pohjalaiset ovat epigeneettisesti niin amerikkalaisluonteisia, että jokin ”kyllä minä vielä näytän”, on verissä. Eilen en enää ajatellut, että kyllä minä vielä voitan tuon itseäni pidemmän lapsenlapsen talon ympärijuoksussa tai vien tämän toisen, joka ihmettelee puuhakkaasti maton kuvioita, kun liikkumisen keinot eivät ole vielä oikein auenneet, kävelemään tuohon metsään ja opetan hänelle sienien nimiä.

Joku vain mietti musiikista, kun laitoimme yhdessä kaksivuotiaan kanssa levyjä soimaan, että mahtaakohan tuo muistaa isompana ”Pähkinänsärkijää” tai muuta. Kolme paikallaolijaa ilmoitti heti saaneensa luultavasti pysyviä vaurioita erilaisista musiikkikappalaeista. Sen tiedän kysymättäkin ja luen katseista, että useimmat hakevat silmillään merkittäviä kirjanselkiä tutusta hyllystä näissä huoneissa. Äitini ei sitä aivan myönnä, mutta tiedän, mikä hänen mieliharrastuksensa oli: kirjanselkien katseleminen. Sen hän tunnusti, että hän käytti kirjojaan referenssinä suunnitellessaan värejä käsitöihinsä. Eräs aika mainio neule on Juhan Ahon koottujen teosten värinen, siis jännittävän sininen.

Urakka olikin eilen kantaa muuttolaatikoita toiseen säilöön – käsitöitä ja kirjoitettuja papereita ja tietysti dialippaita. Oma panokseni oli hyvin vähäpätöinen. Keskityin erikoisen kevyisiin laatikkoihin ja olin silti illansuussa pökerryksissä. Varsinaiset toimeenpanijat vaihtoivat muina miehinä ja naisina joutessaan kuusi lamppua ja totesivat, ettei pädi löydä stereoita, koska stereot on kytketty väärin – kenen toimesta, sitä ei tarvitse kysellä.

Mykistyin, kun Beon aktiivikaiuttimen kartion todettiin olevan lytyssä, ja ongelma korjattiin imaisemalla tuo pieni tötterö oikeaan tilaan – pölynimurilla. Kaksosille opetin pari erikoisen huonoa puujalkavitsiä. Isoisien kuuluu kertoa sellaisia ja lapsenlasten olla nauravinaan.

Keskustelimme lyhyesti Kenneallyn uudessa kansantajuistieteellisessä kirjassaan esittämistä biologien ja historiantutkijoiden haastatteluista. Kun nykyisin luetaan aika sujuvasti sekä DNA:ta että nuotionpohjien hiiltä ja etenkin keramiikkaa, siis sen polttoaikaa ja saven täsmällistä maantieteellistä alkuperää, esihistorian ja historian välinen raja on kadonnut. Molekyyli on dokumentti, primäärilähde.

Tästä alkaa olla suuri murhe esimerkiksi Suomen Lapin tutkimuksissa. Odotan kiinnostuneena lähempiä tietoja Kemin Lapin esinehaudoista, joista on viime vuosina löydetty aivan selvästi karjalaisia koruja ja aseita ja luultavasti hyvinkin kaukaa etelän suurten jokien varrelta vaeltaneista ruukunsirpaleista.

Sukututkimus tuskin kasvaa tieteeksi ennen kuin lakataan tutkimasta sukua. Sukulaisuus on niin epäselvä käsite. Sitä vastoin tiettyjen entsyymien tai vaikkapa piiperäisten mineraalien kasaantuminen alueelle kertoo paljonkin. Siinä voivat mennä maailmankirjat sekaisin. Itse olen tällä viikolla sitä mieltä, että olen itsekin kotoisin Suomen keskipisteestä, koska luuloni mukaan jokin sellainen, mitä nytkin saa nimittää ”Suomeksi” sijaitsi rautakaudella Laatokan rannoilla ja Kokemäenjoella. Toiset isovanhempani ovat porukkaa, jota pesi Hiitolan pitäjän alueilla ja tarttui verokirjoihin ennen 30-vuotista sotaa tällä sukunimellä. Toisten isovanhempien porukat ovat pulikoineet muun muassa Rautavedessä Tyrvään vanhan kirkon tietämillä – kukaties istuneet oikein jalkapuussakin.

Jotkut amerikkalaiset eivät ole lainkaan pitäneet siitä, että joku sata vuotta sitten kuollut ”puhdasverinen intiaani” on osoitettu perintötekijöillään pesunkestäväksi irlantilaiseksi. Amerikkalaisilla on omituisia mielitekoja ja ainakin yksi uskontokunta on sairaalloisen kiinnostunut sukulaisuudesta. Väitetään että heillä on tarve pelastaa esi-isiä takautuvasti taivaaseen. Meillä päin ajatellaan, että elleivät ole omin voimin päässeet, on kai sitten muitakin vaihtoehtoja.

Suku ja sukututkimus tulee vaarallisen lähelle yleistä leuhkuutta ja pahimmillaan suvunjalostusta ja rasismia. Jos kuvittelen, että minussa itsessäni tai suvussani on jotain erityistä, olen varmasti väärässä. Rasismia sivutessani ajattelen, mahtaako kukaan ajatella perintötekijöitä miettiessään, miksi Hitleristä, Rosenbergistä, Himmleristä ja niistä muista tuli sellaisia kuin tuli. Itse ajattelen vanhaa termiä käyttääkseni ympäristötekijöitä.

Ajatus on varmasti virheellinen, mutta kulttuurihistorian puolella sitä miettiin joskus, että ihan niin kuin olisi olemassa kulttuuriviruksia, patogeenejä. Sairaista kulttuureista on niin paljon esimerkkejä. Ja mitä tulee yksittäisiin ihmisiin ja heidän ja heidän esi-isiensä muuttolaatikkoihin – molekyylit ovat kuolemattomia. No, tarkkaan ottaen atomit.