Fiksu kuin mikä

Fiksun maineesta on syytä pitää kiinni. Olin ohimennen ihmetellyt, että Mark Lemley lähettelee vieläkin eripainoksia oikeustieteellisistä kirjoituksistaan. Tapaan lukea ne. Hän on mielestäni aivan uskomattoman terävä. Lisäksi hän muistutti vartalonmuodoltaan ainakin viimeksi tavattaessa Vaisalan säähavaintopalloa. Sitten hän siirtyi Berkeleystä Stanfordiin.

Jossain oli tieto Yhdysvaltain eniten siteeratusta lakiprofessorista, kaikki oikeudenalat huomioon ottaen. No, hän on Mark Lemley. Ala on tekijänoikeus, patentit ja informaatio-oikeus. Hiukan yllättävää, muuten. Nämä Suomessa aika pienet ja eksoottiset alat ovat jenkeissä tärkeitä. Laajempaa julkisuutta saavat vain vaikeat jutut. Niiden peitossa on erittäin paljon pieniä juttuja ja tietenkin soppariasiat eli erilaisten sopimusten laatiminen ja tulkitseminen, ja oikeuksien vahtiminen.

USA:n kaikkein parhaissa yliopistoissa ne ihmiset, jotka aivan oikeasti osaavat vastata oikein mihin tahansa, ovat opiskelijoita. Tutkintojen suorittaminen komein arvosanoin edellyttää jo perustasolla, että osaa pudottaa hihastaan pykälien sitaatit ja johtavat oikeustapaukset kaikkine numeroineen. Mutta se ei tietenkään ole vielä viisautta.

On filosofisesti mielenkiintoista, miten on mahdollista, että ihminen voi käsittää puhekumppaninsa (ja välillä lukemansa kirjan kirjoittajan) itseään huimasti fiksummaksi. Arkijärjen kannalta tuntuu selvältä, että itseään huomattavan terävänä pitävä ihminen ei todellisuudessa ole sitä. Tuollaisen käsityksen omaksuminen on – tyhmyyttä.

Olen iloinen ja ylpeä, kun voin sanoa, että olen edelleen tekemisissä muutamien fiksujen ihmisten kanssa. Sitä istutaan vain ilman agendaa, ja se toinen huomauttaa kuin kevyesti jotain sellaista, että sitä kuunnellessa sukat pyörähtävät jalassa.

Aina välillä tuollainen leimahdus on ei-triviaali. Lainaan tässä matematiikan termiä. Kyllä minuun tekee suunnattoman vaikutuksen suvereeni taito myös alalla, joka ei ole omani. Kysyn nuorelta hippiäiseltä, mitä uutta supersäieteoriassa on ilmennyt, ja vastauksena tämä huitaisee paperille kahdeksantoista riviä teoreettista fysiikkaa, josta en tietenkään ymmärrä symbolejakaan. Tietysti teeskentelen ymmärtäväni jotain.

Kirjava työurani tuotti tuollaisia kokemuksia myös omalla alallani. Sitä oli itse punnertanut viikon tai kolme epätavallisen laajan ja pohjattoman vaikeaselkoisen oikeusjutun kimpussa, ja esittelytilaisuudessa joku Hakala tai Leivonen tai Salervo sanoi yhden lauseen tai kaksi, ja tunne oli kuin Houdinia katsoessa. Kahleet putosivat kilisten ja kohde näkyi kokonaisena, selvänä, käsitettävänä. En koskaan sanonut ääneen enkä varsinkaan lausetta loppuun: ”Voihan vit…”

Mutta kyllä siinä jotenkin hengästyi. Olen ennenkin kertonut myös tämän – tuskittelin tuomarina hovioikeudessa istumaani juttua, jossa sotilassoittajat vaativat jotain palkanlisiä televisiointikorvauksina puistokonserteista. Juttu tuntui varsin vaikealta. Professori Ylöstalo, jolle motkotin asiasta, laukaisi heti:” Hallintoasia. Kysymys virkasuhteen ehdoista.”

Kesti minuutin ennen kuin sain suuni kiinni. Siinä määrin se loksahti. Tuo ei ollut edes käväissyt mielessäni, ja niinhän asia tietysti oli. Jutun olisi voinut jättää tutkittavaksi ottamatta, koska se olisi kuulunut hallinto-oikeuden toimivaltaan. (Asiassa oli käytännössä myös muita kommervenkkejä niin että tämä ei ole ratkaisumalli. Rikosjuttua voi tietenkin ajaa myös virkasuhteessa oleva, ja tekijänoikeuden loukkaaminen voi olla rikos. Ja niin edelleen.)

Donnerilla ja Haavikolla oli se yhteinen piirre, että molempien älykkyysosamäärä varmasti kolmesataa. Mutta järki on peto! Muistan molemmista esimerkiksi vero- ja kiinteistöalan asetelmia, jotka he ymmärsivät salamannopeasti väärin. Esimerkiksi mutkalle menneitä rakennushankkeita ei ymmärretä pelkällä loistavalla älyllä. Tarvitaan myös kokemusta ja etenkin tietoa siitä, miten sellaisissa asioissa on tapana todellisuudessa menetellä päästäkseen oivalliseen lopputulokseen. Lisäksi on osattava yhdistellä. Jokin järjestely voi todella vaikuttaa nerokkaalta, mutta hitaammin ajatellen se tyssää esimerkiksi luovutusveroihin tai osakeyhtiölain ihmeellisyyksiin, joita on paljon. Puuttuu esimerkiksi puhevalta.

Tällaisia on tullut mieleen, kun ryhdyin lukemaan Tuomiojan julkaistuja päiväkirjoja, eikä niiltä rauhassa lue Viinasenkaan muistamaa – häntä tosin en itseään tunne, mutta hyvin nopeaälyisen ihmisen ongelmat näkyvät. Sankarin ampuu aina halveksittu karjanpaimen, jota kukaan ei alennu varomaan.  Politiikka on mahdottoman taidetta.

Toinen vaikea metafyysinen kysymys on, huomaako sairaalloisen älykäs ihminen varmasti, että arvoituksen ratkaisu on nolostuttavan yksinkertainen. Tuomiojan kirjasta enempi tuonnempana, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen vastaisin esittämääni kysymykseen, että ei huomaa.