Syöpä

Tämän kirjoituksen otsikon takia ainakin puolet jättää tämän lukematta. Tarkoitan puolta niistä, jotka lukisivat, jos otsikko olisi ”Lääkärit sarjamurhaajina”. Sekin kyllä sopisi tähän kirjaan. Kirjoittaja on lääkäri, erikoisalanaan syöpä ja veri, siis onkologia ja hematologia. Hänen lyhyissä henkilötiedoissaan näkyvät sanat Stanford, MacArthur ”Genius” Grant ja Rhodes Scholar. Pidemmälle ei pääse-

Kirjaa lukiessa myös näkee, että hän kuuluu siihen huippuasiantuntijoiden pieneen ryhmään, joka osaa kirjoittaa. Tuo osaaminen ei ole luonnonlahja. Se tarkoittaa, että asianomainen on poikkeuksellisen hyvä näkemään vaivaa ja kestämään epäonnistumisia.

Kirja sai muutama vuosi sitten ilmestyessään mm. Pulizerin palkinnon eli se arvioitiin yleisesti tietokirjana ensiluokkaiseksi. Oma arvioni on täsmälleen sama.

Siddhartha Mukherjeen ”Sairauksien keisari. Syövän elämäkerta. – The Emperor of All Maladies. A Biography of Cancer” sisältää kyllä nuokin vaihtoehtootsikon kertomukset. Kirurgien on joskus vaikeampi oppia olemaan leikkaamatta kuin leikkaamaan. Etenkin rintasyövän vastustaminen valtavilla kudosten poistoilla rintalihaksia myöten oli aikoinaan todella suurta muotia. Kasvain lähti, mutta potilas kuoli. Suomessa kirurgit oppivat yllättävän varhain poistamaan mahalaukkua tai suolistoa sen verran, että syöpä meni mutta potilas jäi henkiin. Yksi näistä ensi linjan miehistä oli lasteni isoisä. Hän oli samaa porukkaa kuin Klossner, Kallio ja Peräsalo. Kiitos Krogiuksen ja Saksasta hankitun opin – Sauerbruch - nousimme huipputasolle jo ennen sotia.

Mukherjeen kirjan lukeminen oli henkilökohtaisista syistä aika vaikeaa. Kirja on sangen laaja ja sisällöltään raskas. Siinä käsitellään hyvin hankalia asioita, kuten pahoja potilaskokemuksia, ja lisäksi lääkäreiden hulluutta. Kohtuullisen sijan saa myös potilaiden hulluus.

Jos lukija haluaa todella ymmärtää tätä kirjaa, hän joutuu kertaamaan ja opiskelemaan aika paljon. Lukiessani kertasin viimeksi eilen autoimmuunijärjestelmän pääpiirteitä; Wikibooks tarjoaa hyviä lähteitä. Aika hämmentävää uutta tutkimustietoa sisältää esimerkiksi rakenteellinen biokemia

http://en.wikibooks.org/wiki/Structural_Biochemistry/Enzyme

Tajuttuaankin on vaikea uskoa, miten eräät proteiinit fyysisellä muodollaan tukkivat toisten proteiinien kanavan ympäristöön. Lääketehtaan on siis löydettävä oikean muotoinen ja kokoinen tappi olemassa olevaan reikään.

Hoitavan lääkärin kannalta tehtävä ei ole heittää tikkanuolta kymppiin, vaan edellisen tikan reikään.

Syöpä ei ole sairaus, vaan erittäin suuri määrä hyvin erilaisia mutta mahdollisesti pohjaltaan ainakin joissakin suhteissa samanlaisia tauteja. Ei ole mitään aihetta kuvitella, että ”syöpään” löydettäisiin joskus hoitokeino. Sekään ei ole todennäköistä, että hyvin moniin syöpiin löydettäisiin pysyvästi (yli 5 vuotta) vaikuttavat hoidot.

Nihilismiin ei ole liioin perustetta, vaikka välillä kirjoitellaan, että syöpätutkijoiden tehtävä on mahdoton, kun tautikaan ei ole useinkaan minkään ulkoisen tekijän aiheuttama, vaan ihmisen oman elimistön vinksahdus. Tupakan, asbestin ja vastaavien aiheuttamat syövät ovat sitten asia erikseen. Vaimoni Marja kuoli melanoomaan 20 vuotta sitten. Tällä hetkellä tilastot kertovat, että melanoomapotilaista parantuu 80 prosenttia. Parantuu tarkoittaa tässä yhteydessä ”parantuu, sikäli kuin tiedetään”.

On harhaanjohtavaa lainata vain rintasyövän hyviä hoitotuloksia. Tuota nimitystä käytetään hyvin monenlaisista syövistä, joista eräät levittävät etäispesäkkeitä ennen kuin kasvainta voi löytää. Kuolleisuus on kova.

Kirjoitin pari päivää sitten iteroinnista tätä syöpäkirjoitusta ajatellen. Syöpähoitojen tavaton mutkikkuus johtuu myös siitä, että kun taustalla on solujen mutaatio, joka näkyy jakautumisessa informaatiovirheinä, lääkäri joutuu taistelemaan tilanteessa, jossa on kymmeniä tai satoja mutaatioita ajallisesti peräkkäin. Mieleen tulee haarautuvien polkujen puutarha, jossa on sata risteystä. Syöpä valitsee oikean tai vasemman usein ainakin näennäisesti mielivaltaisesti. Siten fysiologisesti ja anatomisesti aivan samanlaisilta vaikuttavat solun osat tai jopa proteiinit saattavatkin erota toisistaan ratkaisevasti. Hoitoa varten polku olisi silti löydettävä.

Tätä eivät sytostaatteja eli solunsalpaajia eli siis myrkyttämistä kehittäneet lääkärit tienneet silloin, yli puoli vuosisataa sitten, kun kemoterapia tuli käyttöön. Siksi lääkehoito oli niin kauan haulikolla ampumista. Lääkesekoituksia roisikittiin sinne tänne siinä toivossa että syöpägeenit kuolisivat mutta potilas ei kuolisi. [jatkuu…]