Sodan kauneus II

Peter Englund, ”Stridens skönhet och sorg, första världskrigets inledande i 68 korta kapitel (2014)“ (Sodan kauneus ja kauheus, 2009) menestyy myös käännöksinä yli kahdellakymmenellä kielellä. Englund on ylivoimaisesti pohjoismaiden johtava historiantutkija ja esseisti. Hän on kouluttautunut huolellisesti tutkijaksi ja saanut samoilla kirjoilla (Pultava) kiitosta sekä kateellisilta ammattitovereilta että yleisöltä. Hän on Ruotsin akatemian jäsen ja Nobel-komitean pysyvä sihteeri. Hän on maailma huipulla.

Syystä en saa selvää, mutta en osaa olla innostunut Englundista. Jo ”Pultava” suorastaan harmitti minua hiukan. Mielestäni tuokin kertomus ruotsalaisen sodan ja sodanjohdon hulluudesta oli mestaroiva ja yksipuolinen. Se huusi rinnalleen epäsosialidemokraattista maailmaa, esimerkiksi Frans G. Bengtssonia, joka ihaili Kaarle XII:ta ja sanoi sen.

Kaupallisuuden ja yleisön kosiskelun ongelma on sisäisen johdonmukaisuuden puute. Bengtsson on perinteinen oikeistolainen. Myös historian kuvaajana hän henkii samaa vastuuttomuutta kuin kuvitteellinen sankarinsa Orm Punainen. FGB siis ei ollut tutkija, yhtä vähän kuin Grimberg.

Englund on minulle niin kuin koppalakkia käyttävä limousinen kuljettaja, joka on nähtävyyksiä luonnehtiessaan ja reittejä valitessaan kerta kaikkiaan päättänyt lyödä takapenkin nahkapolstereilla hyllyvät arvohenkilöt ällikällä.

Oma historiantutkijan urani katkesi samaan kuin monen muun, tulin tapaturmaisesti professoriksi. Mielessäni taisi käydä vuosisatainen kiteytys, että nyt jää se saatanan tutkimus. Joka tapauksessa – jos asenteeni taustalla on kateutta, asiassa ei ole enempää ihmettelemistä.

Suosittelen siis kirjaa. Tämä on ratkaisevasti laajennettu ja parannettu laitos tuosta muutaman vuoden takaisesta, ja kuten jutun kuvasta näkee, Englund on löytänyt kultasuonen. Sarja tulee jatkumaan kirjoilla 1915 jne. Niitä ei ole vielä kirjoitettu, mutta pakettia markkinoidaan jo.

Uutta on tietoisesti kaunokirjallinen tapa rakentaa kokonaisuus aikalaislähteistä. Tässä kirjassa on otteita kirjeistä, päiväkirjoista, kirjoituksista ja kirjoista. Suurin osa kirjoittajista on tuntemattomia, rivimiehiä, vapaaehtoisia naisia. Muutamat henkilöt ovat hyvin kuuluisia, kuten Kafka, Musil ja Kokoschka. Alkuperäistekstit on kehystetty asiantuntevasti pienoisessein, joista löytyy tausta ja tarkoitus. Kokonaisuus on sekä sydäntä särkevä että tietoja syventävä. Kirjoitukset lyövät kohdittain toisiaan korvalle. Syvyysvaikutelma syntyy vain kilpailevista ääriviivoista. Kokonaisuus on vahvasti kirjoittajansa makuinen.

Olen aivan samaa mieltä Englundin kanssa, että ihmisillä, varsinkin herralta haisevilla, on aivan liian edullinen käsitys itsestään. Toisinpäin, on tuskin mahdollista ylikorostaa ihmisten hulluutta, varsinkin valmiutta heittäytyä täysin mielettömien ja tuhoisien tunteiden kuljetettavaksi.

Varhaisten tutkijoiden selvittämä Amerikan luoteisrannikon Kwakwaka'wakw-kulttuurin (tämä ei ole vitsi) potlatch näyttää olevan myös Suuren Eurooppalaisen Perinteen kiteytymä. Tittelien eli arvonimien voimalla ihmiset symbolisessa vaihtokaupassa tuhoavat tavaransa, huovat ja vuodat, voidakseen ilokseen tuntea itsensä huomattaviksi henkilöiksi.

Teksti toisensa jälkeen täydentää kuvaa suuresta riemusta, kun halveksittava turvallisuus ja kasvava vauraus vaihdettiin sankarikuolemaan kaiken sen alttarilla, mikä vielä oli pyhää ja kaunista.

Tässä kirjassa yleinen päihtymys ei ole vielä törmännyt todellisuuteen. On varmaa, että seuraavassa niteessä esiintyvät Ypres I ja Somme ja lukijalle tulee selväksi, että pyhän ja kauniin alttaria koristivat suolenpätkän, ja paska haisi.

Se jää nähtäväksi, missä määrin Englund onnistuu nostamaan näkyville ensimmäisen maailmansodan taisteluhautojen, korpraali ja taistelulähetti A. Hitleriin / (Linzin työväen palloseura), henkilöityvän hankitun psykopatian. Euroopan ihmeestä haudottiin sellaisia poikasia, jotka olivat lähes tai täysin tunnottomia toisten kärsimykselle, ja yhdelle ja samalle tunkiolle joutuivat filosofialta vaikuttaneet opinkaavat, uskonnot ja politiikat. Yksi tunnettu uhri oli kuvitelma työläisten kansainvälisestä veljeydestä. Tuo vuosikymmeniä rakennettu aate kaatui kahdessa tunnissa Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa. Moskovassa siitä ei ollut 1914 kuultu puhuttavankaan.

Ensimmäisestä maailmansodasta ei ole edes 100-vuotispäivän kunniaksi kunnon kirjaa. Sanon huomenna pari sanaa Gilbertistää Keeganista ja Liddell Hartista. Tuoteselosteena toistan, että oma historiankäsitykseni on Ranskan postmodernin jälkeinen ajattelutapa lisättynä luonnontieteillä.

Jos julkaisisin itse vielä tutkimuksen, kuten ehkä teenkin, sen nimi olisi ”Suomen ja Skandinavian Perhosten historia heidän itsensä kertomana”. […]

Sodan kauneus II

[…]

Eilinen ”Perhosten historia” ei ole joutava vitsi. Lähiympäristön ja yllättäen suurempienkin alueiden tila on laskettavissa perhosten lukumäärästä ja luettavissa niiden siivistä. Esimerkki mutaatioista on eräs perhonen, joka lyhyessä ajassa eli noiden sadassa vuodessa muutti väriään ilmansaasteiden myötä sulautuakseen jatkuvasti puiden runkoihin saalistavien pikkulintujen katseilta. Perhonen jäljitteli nokea ja rikkivetyjen aiheuttamia arpia.

Luultavasti I maailmansota aiheutti huomattavasti suuremman ympäristön muutoksen kuin toinen sota, napalm (Tokio) ja atomipommi huomioon otettuina. Vuoret rapisivat aroiksi. Joet lähtivät juoksemaan ylävirtaan.

”Sodan kauneus” ei ole ironiaa. Vuonna 1914 ja itse asiassa loppuun asti sellaista nähtiin. Näkijöinä oli myös eteviä taidemaalareita ja suuria runoilijoita. Tosin G. Apollinaire, joka näki kranaatissa terhakat naisen rinnat, sai sirpaleen päähänsä, mutta toipui kuollakseen sitten espanjantautiin.

”Sota on biologinen välttämättömyys”, oli hyvin tavallinen mielipide sangen monissa maissa. ”Sodan jälkeen asiat ovat aina paremmin kuin ennen sotaa” oli yleinen poliittinen ”viisaus”.

Maailmansodan historioitsijat eivät yleensä suhtaudu noihin ajatuksiin vakavasti. Suomessa toisen maailmansodan lentäjissä oli joitakin, jotka palasivat lennolta onnesta soikeina nähtyään ihastuttavan ilotulituksen. Mekaanikot mainitsivat ilmatorjunnasta ja tuoreista repeytymistä rungossa ja siivissä.

Mutta sodan jalostavaan vaikutukseen uskotaan edelleen. Esimerkiksi Bosnian sodassa eräät, myös kansainvälisessä rikostuomioistuimessa syytettyinä asioineet, olivat käsityksensä mukaan ”historiallisen tahdon” toteuttajia.

Peter Englundin kirjassa on runsaasti dokumentteja, joista käy ilmi, että kirjoittajat kokivat maailmansodan syttymisen ja ensimmäiset sotaviikot elämänsä suurenmoisimpana asiana. Toisin sanoen suuren rauhan aika ja ”edistys” olivat luoneet edellytykset paluulle hulluuteen.

Hulluus tarkoittaa tässä hulluutta eli järjettömien keinojen käyttämistä minkä tahansa päämäärien tavoittelemiseen, tyyppiä jos viluttaa, tuikkaa talosi tuleen, ja naapurin talo. Hulluutta ei ole sytyttää talo, jossa piileskelee rosvo.

Lukija huomaa, että kirjoittaja viittaa oman ajankohdan ongelmiin. Kirjoittaja pitää pakotepolitiikkaa oikeana.

Nollasummapelin matematiikka kehitettiin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Peliteoria ei kiinnostanut; sitä ei ollut.

Keisari, tsaari, pääministerit ja presidentti olivat ehkä kukin kohdallaan viisaita miehiä. Sodan laukaissut taloudellinen kilpailu perustui virheelliseen luuloon, että suurvaltapolitiikka olisi nollasummapeliä.

Tuo erehdys näkyy klassisten kurssikirjojen nimissä. ”Taistelu Euroopan voimatasapainosta”. ”Voimatasapaino” on harvinaisen typerä käsite. Kuvitelkaa kaksi pikajunaa, jotka nokat vastakkain painavat kaasun pohjaan selvittääkseen, kumpi on kumpi. Tähtitaivaalla ja biosfäärissä ei ole voimatasapainoa. Molemmissa on voimia, mutta voiman ja massan välillä on yhteys.

Kirjoissa sanotaan, että sota näkyy maisemassa ”kaikkialla maailmassa”. Peter Englundin Ruotsissa ja meidän Suomessamme se ei näy. Venäjällä se sitä vastoin jatkuu tänäkin päivänä, siis nollasummapelin houreena.

Tätä taustaa vasten hyvin rakennettu kirja, Englundin ”Sodan kauneus”, vaatisi erittäin hyvän kirjoittajan. Englund ei sitä ole. Vaikka hän on panostanut tekstiinsä, pihtien pitämät tuntuvat. Tämä on paha moite. Kirjoittaminen on petkutusta eli mielikuvien luomista. Kun lukija huomaa, että joulupukilla on isän housut, vaikutelma kärsii ja uskottavuus menee.

Palaan I maailmansotaan. Suomessakin käytiin I maailmansodan taistelu, Summa helmikuussa 1940. Ylipäällikkönä oli I maailmansodan ihminen. Mannerheim oli taistellut Venäjän armeijassa, ja pikkupäälliköt oli kaikki opetettu Saksassa. Olen palannut Sir Martin Gilbertiin. Yleensä pidän mieluisimpina perinteisen oikeistolaisia historiankirjoittajia (en suomalaisia vouhottajia). Olen investoinut raskaasti Saksan rikkaisiin kirjauutuuksiin. Tarkoin lukien elokuun 1914 harhaluulot värjäävät vahvasti historiankirjoja 2014. Tosin Der Spiegel –lehden sähkökirja näyttää hyvältä. Keskeisiä aiheita ovat Bosnia, Turkki, Lähi-Itä ja Ukraina…