Parodia tuomioistuimessa

Jarla, Fingerpori

EU-tuomioistuimen suuri jaosto antoi pyydetyn tulkinnan hollantilaiselle tuomioistuimelle parodiasta (C‑201/13).

Joku kiirehti jo ymmärtämään sen väärin. Ei edes Yhdysvalloissa vakavissaan ajatella, että parodia olisi alkuperäinen eikä jälkiperäinen teos.

Pyydän anteeksi sopimatonta kielenkäyttöä. Tekijänoikeutta koskevassa kirjoituksessa sitä ei voi välttää. ”Alkuperäinen” on kauan sitten vakiintunut termi, vaikka oikeastaan pitäisi sanoa ”omaperäinen”. Kumpaakaan sanaa ei ole lakitekstissä. Pykälässä oleva verbi ”luoda” teos sisältää tämän vaatimuksen. Tätä on seikkaperäisesti perusteltua lakitekstiä laadittaessa. Valitettavasti siihen aikaan käytettiin sanaa ”omalaatuisuus” (TekijäL 3 § 2), joka taitaa nykyisin tarkoittaa samaa kuin omituinen. Ruotsin ”egenart” on jo selvempi, omansa lajinen.

Tuomioistuin on joutunut taiteilemaan lausunnossaan niin ettei ”moraalisista oikeuksista” puhuta. Monissa maissa, etenkin Ranskassa ja vuosisadan myös pohjoismaissa nuo oikeudet ovat olleet laissa. Niihin kuuluu vääristelykielto. Suomessa tällaista juttua olisi luultavasti ajettu juuri tekijää loukkaavaan vääristelyyn vedoten.

Hollantilainen pilapiirtäjä oli pannut vuosikymmenten takaisen sarjakuvahahmon viskomaan ylevästä rahaa maahanmuuttajan näköisille hahmoille. Viesti oli, että tuo hahmo, jonka kerrotaan muistuttavan Gentin kaupungin pormestaria, paiskoo veronmaksajien rahoja rodullisesti epäilyttäville henkilöille.

Alkuperäisen sarjakuvan tekijä pahastui varsinkin siitä, että hänen hahmonsa liitettiin tuollaiseen asiaan ja ajatteluun. Ja juuri sen tuomitsemista piirtäjä vaati.

Kun asiassa on kysymys EU-direktiivin soveltamisesta, tulkintaa pyydettiin EU:n tuomioistuimelta, ja olennaista tässä ratkaisussa onkin, että ”parodia” on ymmärrettävä EU:n lainsäädännön tavalla, mahdollisia kansallisia vivahteita miettimättä. Tämä on jatkuvasti, myös jopa patenttijutuissa, varsinainen ongelma. Voiko Suomen tai Hollannin tuomioistuin seurata kansallista perinnettä vai onko sen haettava johdatusta Unionista.

Eräät asiat ovat ilman muuta kansallisia, kuten suurin osa rikosoikeudesta. On turha kysellä Euroopasta, mikä on murhan ja tapon ero ja kuinka tulkitaan tahallisuus. Suuri osa prosessioikeutta jää lopullisesti kansallisten sääntöjen varaan – mutta silti hyvin vaikeita kysymyksiä on syntynyt muun muassa itseään vastaan todistamisesta ja eräistä todisteista.

Mielenkiintoista ja merkillepantavaa, että sanalle ”parodia” on nyt vakiintunut uusi, kovin virheellinen merkitys. Esitetystä lyhyestä kuvauksesta käy jo ilmi, ettei tuollaista suomessa sanottaisi parodiaksi, vaan satiiriksi. Parodia on ivamukaelma, kuten Jarlan Mustanaamio-jutut. Mahtavan pääkalloistuimen vihjaaminen vessanpytyksi on ainakin minun mielestäni huvittavaa. En taida olla ainoa, joka on hyvin pienenä miettinyt, miten Mustis, Teräsmies ja Batman tekevät niissä kamppeissa tarpeensa.

Satiirista on televisiossa usein esimerkkejä. Enemmän tai vähemmän tunnettuja poliitikkoja muistuttavat hahmot törmäilevät ja puhuvat mahdottomia.

Kielissä näyttäisi olevan ero. Periaatteessa parodia jäljittelee ivallisesti teosta, satiiri maailmaa. Satiireista kuuluisimpia on Swiftin Gulliver. Sitä vanhempi ja tehokkaampi on Rabelais’n Gargantua – Pantagruel, joissa pappien tietämättömyys ja juristien suoltama hölynpöly ovat jatkuvasti kohteina.

Ironia lienee kuin verbi, siis parodian ja satiirin ase. Tarkoitus taas voi olla vain naurattaa ja saattaa naurunalaiseksi tai sitten kuten Swiftillä olevien olojen tekeminen kyseenalaisiksi.

Luullakseni tuo parodian ja satiirin ero on englannissa häilyvämpi. Syvällä Euroopassa ainakin musiikissa parodia tarkoittaa joskus mitä tahansa jäljitelmää, ilman vitsikkyyttä. Gardinerin uudessa Bach-kirjassa selvitetään laajasti Bachin ”parodioita” eli esimerkiksi tapaa napata kokonaisia jaksoja maallisista kantaateista kirkollisiin.

Nämä asiat eivät ole herrojen kotkotuksia. Esimerkiksi käänteishuumori ei ole vain Kalle Päätalon korostus, vaan aivan arkipäivää ja usein ystävällisyyden osoitus. Ja jostain syystä hakuteoksissa unohdetaan suuria satiirikkoja mainittaessa itsestään selvien Huovisen ja Paasilinnan yhteydestä suurin, Pentti Haanpää. (Tosin myös Kivi käyttää sekä satiiria että parodiaa paljon.)