Kertomus ja vitsi

Etenkin Das Wohltemperierte Klavierin II-kirjassa juoksentelee, hypähtelee ja opettelee ryömimään pieniä tyttöjä. On liikettä, kaikki on muutosta.

Tuo teos, 48 preludia ja fuugaa, on huonossa maineessa. Melkein kaikki ovat yrittäneet soittaa sitä, ja todella etevät ovat soittaneetkin. He ja muut pitävät näitä pikkuteoksia kuivakkaina, sopivana korkeintaan harjoitteluun keskenkasvuisille. Niitä ei juuri koskaan esitetä resitaaleissa eli pianoilloissa ylimääräisinä eikä muutenkaan.

Jukka Isopuro on varmaan jo ehtinyt hankkia uudet pelihousut. Viime viikolla Hesarista ilmeni, että edelliset hän repäisi kuunnellessaan Daniel Barenboimin johtavan berliiniläisiään (ei siis filharmonikkoja vaan Staatskapellea).

Barenboim on myös pianisti ja siinäkin ammatissa maailman huippua. Bachin tulkitsijana hän on nyt ainoa eli aivan omassa luokassaan. Hänen kaksoislevyään on vielä hauskempi kuunnella kuin Goldbergiä ja Beethovenin Diabelleja. Hän tekee kaiken sen, minkä pianonsoiton opettajat ovat perinteisesti kieltäneet. Ääni nousee ja laskee, tihenee ja muuttuu verkkaiseksi, legato ja staccato vaihtelevat, ja kaiken kukkuraksi hän painelee pedaalia selvään suttaamiseen asti. Ettäs kehtaa!

Ainakin takavuosina opettaja olisi jo lyönyt flyygelin kannen soittajan sormille ja kehottanut heittämään haaveet siisteistä sisätöistä sikseen.

Tässä on annos liioittelua. Kyllä suuret kanuunat myös levyttivät nämä preludit ja fuugat jo ennen sotia, Edwin Fischer ikimuistoisesti, ja Gieseking ja Kempff sitten myös. Omana aikanani Richter ja Nikolayeva ovat avanneet näitä teoksia pianolla, ja cembalolla soitettuja levytyksiä on leegio, Landowskasta alkaen.

Mutta antakaa Gouldin Bach-levyt (paitsi ns. pianokonsertot) joululahjaksi naapurin kissalle. Sievä rusetti vain; tiettävästi kissat eivät kiihkoile Bachista. Gouldin levyt, etenkin keskimmäinen Goldberg-versio, ovat hienoja, mutta jos joku tuntisi Bachin ”kosketinsoittinmusiikista” (cembalo, klavikordi, urut) vain Gouldin, hän ei tuntisi kovin paljon.

Kotisivullaan Barenboim sanoo, että Bachilla melodian ja harmonia välillä on aina muuttuva jännite ja että melodia on musiikissa sinänsä mielenkiinnoton, ellei siinä ole harmonista liikettä. John Eliot Gardiner muuten sanoo juuri samaa. Bach oli Newtonin aikalainen, mutta rinnastus liikelakeihin ei tee aivan oikeutta Bachin suurisuuntaisuudelle. Hänhän keksi, nimenomaan tässä teoksessa, soivien äänten kvanttidynamiikan. Kun kuuntelette tarkoin, korvanne kertoo, että sävelet liikkuvat elektronikuorilla, eivätkä ne voi kulkea missä tahansa satunnaisessa paikassa. Sävel on värähtelytaso ja sointu on yliäänisarja.

Joka kielikuvaan tarttuu, se kielikuvaan hukkuu. Itse nyt kuitenkin olen saanut paljon lohdutusta siitä ajatuksesta, että elektronikuoret ovat sävellajeja ja niitä meillä on siis 24, duuri ja molli kullekin 12 sävelelle. Liikkuessaan ne liikuttavat.

Muuankin Barenboimin soittama Bachin preludi on kuin ilmiselvä uudempi suomalainen kansanlaulu. Siellä pulpahtelee Bruckneria. Itse hän sanoo löytävänsä Bachia soittaessaan välillä Stravinskyä, ja sen kuulee. Mikä on soittaessa, kun on kymmenen ääntä käytettävissä, yksi joka sormelle. Ei pianoa soiteta kahdella kädellä, vaan kymmenellä itsenäisellä sormella, joista kaksi on kaikeksi onneksi peukaloita.

Barenboim itse menee kielenkäytössä niin pitkälle, että hän vihjaa hengettömän, jotain ihmeellistä autenttisuutta tavoittelevan Bach-soiton olevan fundamentalismia, jonka ainoa tarkoitus on harjoittaa raakaa väkivaltaa… Paljon Lähi-Idässä oleskelleen ja juutalaisia ja palestiinalaisia nuoria onnistuneesti samassa orkesterissa johtavan Barenboimin kielenkäytössä fundamentalismi ei ole kehu. Sitä ei olisi liioin ortodoksia.

Kuulijan, äänilevyn ostajan tai siis käytännössä lataajan korvissa, tässä sinänsä hyvin tutussa musiikissa on ainakin kaksi hyvin odottamatonta piirrettä. Kappaleet ovat kertomuksia. Lisäksi niihin sisältyy kromaattisia vitsejä ja hyvin paljon haikeaa huumoria.

Jos kiinnostaa, kuunnelkaa vaikkapa kakkosen f-molli, nro 12 BWV 881. Jostain syystä juuri tuo pikku kappale merkitsee minulle paljon. Barenboimin levyllä siinä ei ole paljon ”barokkia”. Tuo nimitys on nyt onneksi palaamassa haukkumasanaksi. Se tarkoittikin aikoinaan suhdatonta. Sen sijaan aihe, juuri se sävellajeissa jännitteinen melodinen kulku, kuullaan ensin parahduksena, sitten huokauksena, sitten huojennuksena. Siinä on pieni elämä. Ja aina preludi jatkuu fuugaan ja ne fuugat ovat välillä kuin – Tshaikovskia.

Teossarja kirjoitettiin tasavireiselle klaveerille eli tutkielmaksi ja todisteeksi eri sävellajien välisistä soinneista. Ja kauan luultiin, että se on vain oppikirja.