Kaikki valta poliiseille

Vaivihkaa sekä tavallinen että valtiollinen poliisi ovat saamassa merkittävästi lisää oikeuksia urkkia kansalaisia ja kansalaisuudettomia.

Kehityssuunta on oikea. Lainopillinen koulutus ja kokemus panee harmittelemaan oikeuksien epämääräisyyttä ja valvonnan vaisuutta. Syy on kuitenkin auttamaton, käsitteellinen mahdottomuus.

Eräät aseellisiin ääriliikkeisiin kohdistetut keinot menettäisivät merkityksensä, jos ne täsmennettäisiin perinteisin tavoin. Valvonnan tehokkuus vaatii, etteivät kohteet tiedä varmasti, missä puskassa poliisi kyykkii.

Poliisin oikeus selvittää lentomatkoille lähtevien henkilöllisyys ei esimerkiksi ole oikeastaan uutta. Nykyisin on sääntö, että poliisin vaatimuksesta ihmisen on selvitettävä henkilöllisyytensä esimerkiksi liikenneratsiassa. Matkustaminen lakkaa lopullisesti olemasta yksityinen asia. Auton kuljettaminen ei ole sitä ollutkaan.

Sääntöjä muutettaessa yksi ongelma on sama kuin jatkokoulutuksessa. Siellä istuu aina etupenkissä muutama henkilö, jotka eivät todellisuudessa tuota koulutusta enää tarvitsisi, ja poissa ovat ne, joiden tiedoissa ja taidoissa on puutteita. Tämän sanon kokemuksestani. Hakeutuminen liukkaan kelin ajokoulutukseen todistaa vastuullisesta asenteesta. Liikenteessä levottomat kuskit arvioivat olevansa kuljettajina poikkeuksellisen päteviä.

Ei tekisi mieli kirjoittaa tällaisia. Perusoikeudet ovat vuodelta 1999, osittain 1995. Muutos oli silloin niin suuri, ettei sitä oikein käsitetty. Vanhan hallitusmuodon antamista takeista huolimatta uudet ihmisoikeudet olivat aluksi niin autereisia, että mielenkiinto kohdistui heijastumiin. Sellaisia olivat juuri henkilötiedot, joiden suojaamista sekä kiitettiin että kummasteltiin. Laki oli alkaa päälle hyvin epäselvä ja viranomaiskäytäntö antoi aihetta myös kiukkuun ja pään pudisteluun. Eräällä ratkaisulla annettiin poikkeuslupa merkitä valtiokalenteriin virkamiesten syntymäajat, mutta heille myönnettyjä virallisia kunniamerkkejä ei saanut mainita.

Kiersin itse tuohon aikaan selittämässä asiaa. Useimmat kuulijat olivat kummissaan mutta ymmärsivät. Käytin esimerkkinä julmasti Amsterdamin juutalaisväestöä. Saksalaisilta meni sodan aikana vain pari vuorokautta koota ja kuljettaa tuhoamisleireille, koska maassa oli erinomainen väestörekisteri ja kattava osoitetiedosto. Juutalaisuus ei silloin kuten ei nykyisinkään ollut helposti havaittava seikka, koska saksalaisten käsitys perustui hyvinkin etäiseen ”verenperintöön” eikä kieleen, uskontoon tai vastaavaan. Ja henkilötietojen suojaamisen yksi tarkoitus on estää myös viranomaisia kohdistamasta vainoa jollain uudella ja oudolla tavalla valikoituun ryhmään. Ja siksi poliisit tai sairaalat eivät saa listata ihmisiä esimerkiksi sukupuolisten mielitekojen perusteella.

Toinen esimerkki oli kaupallinen. Ei ole luvallista koota täsmämainontaan luottokorttien avulla tietoja esimerkiksi bensiinin ostojen määrästä ja ostopaikoista. En edelleenkään saa kirjeitä Jorvaksen Shelliltä enkä lupauksia alennuksista tai tarmokkaasta tuulilasin pesemisestä.

Firmoilla ei ole yksilöintitietojen suojaa. EU valmistelee sitä vastoin direktiiviä liikesalaisuuksista, ja sikäli kuin olen saanut asiasta selvää, salaisuuden suoja aiotaan piirtää aivan liian laajaksi.

Vanhoissa kirjoituksissani näyttää esiintyvän aika usein sana ”kansantribuuni”. Olen kai muulloinkin ilmaissut sen mielipiteen, ettei laillisuusvalvojiksi ole aihetta etsiä mitään ihmeellisiä arkkienkeleitä. Tavallinen perusjonkka on hyvä ratkaisu.

Alan horjua. Olisiko ”kansantribuuni” sittenkin hyvä ajatus. Valtioneuvoston oikeuskansleri ja Eduskunnan oikeusasiamies ovat eräin kohdin päällekkäisiä virkoja. Niiden haltijat ovat käytännössä luoneet toimivan työnjaon. Mutta jospa oikeusasiamiehen virastoa avattaisiin siihen suuntaan, että valvonta olisi entistä enemmän ”proaktiivista” siis oma-aloitteista, ei pelkästään reagoivaa?

Huumepoliisi Aarnio on tullut tehneeksi suuren palvelun poliisitoimelle. Jo tähän mennessä uskomattomien vaiheiden myötä yleisö on ymmärtänyt, että ainakin eräissä tilanteissa poliisimiestä todella valvotaan surkoilematta.

Tuomioistuinten nykyinen kytkentä erilaisiin hallinnollisiin toimiin on tietenkin tärkeä asia, mutta se ei ole riittävä. Ei tuomiouistuin voi paljon muuta kuin esimerkiksi hyväksyä vangitsemisvaatimuksen tai hylätä sen.

Entä jos oikeusasiamies voisi toden totta iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuin verotarkastaja, kuin Yksinäinen Ratsastaja.

Ja pyssyssä olisi hopealuoti ja perässä hölköttäisi aina uskollinen Tonto?