Lehtonen

(Kuva Kalle Carlstedt, Vähä Vohli – ”Lintukoto”)

Pekka Tarkan Joel Lehtonen II sisältää paljon uutta tietoa ja näkemystä. Nyt käytän sanaa ”uutta” painokkaasti. Siitä alkaen, kun lasteni äiti Marja ryhtyi 1966 tekemään gradua Lehtosen kertovista runoista ja kiersin antikvariaatit Lehtosta keräten olen häntä harrastanut. Luin hänen tuotantonsa. ”Rai Jakkerintytär” oli vaikea tavoittaa, mutta löytyi sekin lopulta. Kuten myös Tarkka antaa ymmärtää, Lehtosenkaan koko tuotanto ei ole lukemisen arvoinen.

Kun Joel Lehtoselle ajateltiin Ruotsissa vakavasti Nobelia tai joka tapauksessa Sillanpään ehdokkuudelle etsittiin vaihtoehtoa, erittäin perehtynyt ruotsalainen taho arvioi, että Suomen kertomakirjallisuudessa on kolme kiistattomasti korkeaan maailmankirjallisuuteen luettavaa teosta, Seitsemän veljestä, Hurskas kurjuus ja Putkinotko.

Olen samaa mieltä.

Mietityttävä kysymys on ”Henkien taistelu”. En tunne monia, jotka olisivat lukeneet sen. Se on mestariteos, mutta sangen vaikealukuinen. Ilahduttavasti Otava on julkaissut siitä uuden painoksen toissa vuonna. Lukija joutuu lujille siksi, että kirja on satiiri ja sellaisena väkivaltaisesti tyypittelevä. Kohdehenkilöt ovat usein tunnistettavia ja heistä olisi hyvä tietää jotain. Tarkka osoittaa muun muassa K.M. Walleniuksen ja eräitä muita lapualaishenkisiä. Kun lukija ei voi näitä tietää eikä arvata ja jopa entisen ajan esikaupungin – periaatteessa Haagan – elämäntavat alkavat olla vieraita, luetusta menee osa ohi.

Tämä koskee kyllä myös ”Putkinotkoa”. Kouluissa ei tietääkseni enää ole pakolla luettavia romaaneja. Opettajan asemassa ehkä edes ehdottaisi lukiolaisille tätä romaania enkä liioin esimerkiksi Haanpään novelleja. Kyllä nyt alle 20-vuotiaan on vaikea seurata edes juonta, kun kaikki on aivan outoa. Mutta kolmanneksi: kaunokirjallisuuden yksi autuaallinen ominaisuus on ymmärrettäväksi tekeminen. Ei kai käytännössä kukaan ole valmiiksi kotonaan edes Pekka Puupään ja Pätkän seurassa kerrostalossa, koska sekin maailma on kadonnut.

Jos joutuisin houkuttelemaan nuoria lukemaan näitä kirjoja, joista lujan uskoni mukaan saa niin proteiineja kuin hiilareita lopuksi elämäänsä, valehtelisin että ne ovat science fictionia tai sitten Sormusten herran kauan kateissa olevia jatko-osia. Nuorilla ja etenkin lapsilla on todellisuudessa mahtava kyky uppoutua ihan outoihin maailmoihin ja nauttia siitä.

Tarkka korostaa hyvin tärkeää asiaa. Sillanpään ”Hurskas kurjuus” on vavahduttava julkaisuajankohtansa vuoksi, kevät 1919. Kuvaus sääliä ja myötätuntoa herättävästä punakaartilaisesta oli todella epäajanmukainen.

Epäajanmukaisuus on usein suuren romaanin tunnus. Toisinajattelu on vielä helppoa. Toisinkirjoittaminen on jo vaativaa.

”Putkinotko” on suurten kirjallisten ansioittensa ohella järkyttävä kuvaus siitä, mitä perua oli se pohjaton raivo ja raakuus, joka purkautui vuoden 1918 tapahtumissa puolin ja toisin. Lehtonen otti välimatkaa kertomalla toisessa kirjassa, miten pehmeä kirjakauppias Muttinen suistuu järjiltään Varkauden taisteluissa ja miten hänen muualla esittämistään keksityistä henkilöistä parhaiten porskuttaa suurin iljetys, asianajaja Tommola. Samainen Tommola muuten hilluu myös ”Henkien taistelussa” erittäin oikeistolaisena keinottelijana.

Koska kysymys on tärkeä, siihen ei ole näppäriä vastauksia. Vastauksia on myös Tarkan mukaan ainakin sata ja ne ovat kaikki tosia, vaikka ovat ristiriitaisiakin. Näin lyhyeltään voi osoittaa sormella Lehtosen pelottomasti korostamaa oman velipuolensa A. Muhosen, romaanin Käkriäisen, petomaista metsäläisyyttä ja siihen liittyvää Maunon edustamaa syvähuliganismia. Tästä on kansankuvausten ”ymmärtämisen halu” kaukana. Sen on korvannut itse maantienojasta ruustinnan kasvatiksi korjatun hullun huutolaisnaisen aviottoman pojan eli siis Joel Lehtosen / Lehtolapsen ymmärtäminen. Lehtonen oli itse kokenut nahoissaan paljon romaanissa tuhmista (tarkoittaa tyhmistä) herroista kerrottua.

Samalla syyttävä sormi osoittaa alennusmyynti-nietzscheläisyyttä, jota kirjailija itse edusti nuoruusvuosinaan, ja höperöä eksotiikkaa, joka viiletti milloin Afrikassa, milloin rajantakaisten ”heimoveljien” mailla. Liioitellakseni – Lehtosen Suomessa savolaiset ovat ahneita varkaita ja pohjalaiset vakaumuksellisia murhamiehiä ja niin poispäin. Mieluummin tuon tuntemistavan uskoo kuin erinäiset viralliset valheet.

Haluaisin vielä huomauttaa, että Tarkka on kyllä tullut näyttäneeksi närhen munat sille onneksi muutenkin katoavalle tutkimusperinteelle, jossa kirjailijaelämäkertoja pidetään epätieteellisinä ainakin verrattuna itse keksittyjen sekavien käsitteiden sekoitteluun. Varhaisten Rintala- ja Salama-teosten jälkeen Pentti Saarikoski ja tämä Lehtos-selvitys ansaitsevat suuren kiitoksen. Osa lehtos-aineistosta muuten on sellaista, joka olisi joutunut ilman Tarkkaan maanrakoon, vaikkapa vain Otavan sisältä peräisin olevat tiedot kirjojen julkaisemisen, julkaisematta jättämisen ja palkitsemisen todellisista ehdoista.