Hautausmaapuhelin

Elävät eivät kuuntele. Olisi saarnattava kuolleille.

”Jos teitte kerrankin mielessänne luettelon kymmenestä kauhusta, niistä asioista, jotka estivät teitä elämästä todesti ja täydesti, teidän pitäisi nyt saada tieto. Ne olivat kaikki tyhjänpäiväisiä, ihan kuten teidän päivänne nyt siellä kivipelloilla korsien alla, tyhjää.

Se järjestelmä, jonka uhreina luulitte olevanne, oli korkeintaan kuin voikukan hahtuvapallonen. Nyt se kieltämättä on tuossa, mutta huomenna siinä on muuta ja talvella lunta. Täältä maan päältä, jossa me riipumme kuusta katsoen pää alaspäin pilviä kohti, tuuli ei juoksetu.”

”Triviaali” eli ”joutava” on kaunis sana. Se tarkoittaa kolmen tien risteystä, tri via. Oppiteokset mainitsevat, että tämä nykyinen merkitys on uusi. Se antaa leuhkasti ymmärtää, että jokin on selvää jo ”peruskoulun ala-asteella”, muinoin kun kouluopetuksen ensimmäinen vaihe näet oli ”trivium” eli alkeet, kielioppi, puhetaito, logiikka.

Kuten huomaatte joka päivä, ylimielisyys on aiheetonta. Ei näitä vieläkään niin kun aleta osaamaan siis.  Neljän tien risteys oli sitten aritmetiikka, geometria, musiikki ja tähtitiede – ihan täsmälleen tämän blogin aiheet.

Mistä olisi muistettava Ed Goodgold ja Dan Carlinsky? – He keksivät 1965 Trivial Pursuitin. Pelin nimikin on hyvä. Se kävisi hautakiveen hakattavaksi, sangen monen elämäntyön yhteenvetona. Suomentaisin sen täsmällisyyttä tavoitellen ”toisarvoisen tavoittelu” tai epätäsmällisesti ”kadonneen merkityksen metsästys”.

Kun en ole käynyt RUK:ta, mitä häpeän edelleen, en tiedä, missä on viiden tien risteys. Google Maps osoittaa sen yhdyssanaksi. Lähempiä tietoja antaisi Mauri Sariola, jos voisi. Ehkäpä odotamme, että Sariolan mainostetusta tuotannon verkkoversioista tulee totta. Huolimattomasti etsien en ole löytänyt niitä.

Eräässä romaanissa (Tervo. Pyhiesi yhteyteen) mainitaan ohimennen henkilöstä, joka valokuvaa tarkasteltuaan pystyi ajoittamaan sen ainakin oikealle vuosikymmenelle, vaikka siinä olisi ollut pelkkiä puita. Jos joutuisin samaan tilanteeseen, yrittäisin arvioida himmennyksen eli aukon ja haarukoida siitä suljinajan, ja sen jälkeen voisi yrittää arvata filmimateriaalin herkkyyttä. Pankromaattisen ja ortokromaattisen filmimateriaalin näkee mustavalkoisesta kuvasta ainakin jos kohteessa on ollut punaista väriä. Erehtymisen vaara on miellyttävä. Usein kuvan hailakka, ankea tuntu on punaisen puuttumista. Näkyvän värin jäljittely harmaan sävyillä on hieno harraste. Yllättävää etteivät kuvataiteilijat juurikaan käytä sitä. Samoin kuin musiikissa, ylimääräinen informaatio voi olla häiritsevää.

Tämän jutun valokuva on otettu pronssikaudella. Sen näkee vertaamalla kuva-alaa ja syvyystarkkuusaluetta. Aika läheltä, tele, polttoväli 108 mm. SD-muistikortin löytyminen arkeologisissa kaivauksissa on aina jännittävää.

Todellisuudessa kysymyksessä on triviaali temppu. Toisesta kuvasta on otettu Photoshopilla värit pois. Tarkoitus on vain osoittaa, että takana oleva mänty, jossa on tuo ikävän näköinen pahka, tulee värikuvassa selvästi lähemmäs. Tulos voisi olla selvästi erilainen, jos toinen kuva olisi otettu oikeasti mustavalkoisena tai peräti mustavalkoiselle filmille.

Kekkonen ja Mannerheim olivat mustavalkoisia. Etenkin ensin mainitusta on tavattoman paljon värikuvaa, mutta mielikuvissa hän on mustavalkokautta. Kaikkein tavallisen, sota-aikainen Mannerheimin kuva on käsin väritetty. Joskus epäilen, että kansallisuusaate ja siis fasismi johtuivat litografiasta, värillisten painokuvien yleistymisestä. Suomalaisille sellaisiin tulivat tutuiksi kansakoulun tauluina ja karttoina, joita piti killistellä joukolla. Jo kauan sitä ennen oli julkaistu sanomattoman kauniita lintu- ja kasvikirjoja (ja Skandinavian kalat), joiden jokainen värikuva on seinälle ripustettava taideteos.

Mitä te sanoisitte Kekkoselle, jos voisitte soittaa hautausmaalle? Luultavasti että Neuvostoliitto kaatui mutta Suomi ei, eikä Amerikka. Vai kertoisitteko että korkeushypyn nykyinen ME on 245 cm. Kekkonen voitti Suomen mestaruuden ennätystuloksellaan 185, jonka voisi muuntaa parilla yhtälöllä vertailukelpoiseksi nykyisiin; saksityylillä riman ylittäminen vaati enemmän ponnistusvoimaa ja toisenlaista vauhtia kuin kierähdyksellä tai flopilla. Mutta ennätyksiä ei lasketa hyppääjän painopisteestä rimaan, vaan maasta.

Tämän kirjoituksen haahuileva sävy johtuu siitäkin, että erään nyt löytämäni selvityksen mukaan olin oikassa. Kuninkaantie meni tästä vielä pari sataa vuotta sitten, ennen rautatien rakentamista. Tuosta mäen syrjästä, jota pidän melkein omanani, koska näen sen aamusta iltaan, on katseltu Kaarle-herttuaa ja Klaus Flemingiä, jotka pakenivat toisiaan ja kohtaloa eräänä ikävänä talvena 1500-luvun lopulla. Jupisivatko katsojat suomea, kantasuomea vai varhaiskantasuomea – viron sekaista ruotsia. Ja sitä ennen näillä kallioluodoilla puhuttiin sotakirveskieltä. Se kieli uppoaa helposti päähän.