Saappaitten sankarit II

Vielä 1950-luvulla partiotoimintaa ja retkeilyäkin häiritsivät hiukan vinksahtaneet veteraanit. Mekin opettelimme huutamaan heimokansojen kielillä ”eläköön – elaagu – eljen”. Seurakuntien nuorisotyö ei sekään aina oikein onnistunut pyrkimyksessä tavoittaa yleisöään retkeilyn keinoin. Aikanaan syntyivät leirikeskukset, joissa kukoista erikoinen suomalainen perinne, ripari eli rippikoululeiri.

En olisi varmaan huomannut puoluepoliittista sävyä, jos sellaista olisi ollut. Puheet partion oikeistolaisesta poliittisesta väristä eivät silti mahtaneet olla aiheettomia, mutta se muuttui seuraavalla vuosikymmenellä. Ehkä kova partiointi, jossa juuri retket olivat keskeisiä, muutti ilmastoa.

Kotipaikkakunnalla varttuneempien ja aikuisten ote ja työ oli välttämätön. Vaikka me olimme saaneet pikkupoikina puuhan alkuun, ei se pitkälle riittänyt, ei vaikka järjestin kokoontumishuoneen eli ”kolon” isoisän kiinteistöstä ja opettelin kirjasta toinen toistaan omituisempia partiohuutoja. Ympäristön suhtautuinen oli suopeaa. Äitinikin oli ollut lippukunnanjohtajana ennen sotia.

Olen yrittänyt muistella ja ymmärtää, mihin tämä toiminta omalla kohdallani hiipui. En tiedä muuta syytä kuin sen tavallisen. Suunnilleen samassa vaiheessa kun tytöt alkavat tosissaan kiinnostaa, poikaporukoiden toiminta alkaa tuntua yksipuoliselta. Lisäksi olin hintelä ja muutenkin vähän viallinen. Isäni suoritti Gillwell-kurssit ja Helsinkiin muuton jälkeen oli vahvasti mukana järjestön muutoksissa, jotka olivat oikeasti suuria. Minulla on tallessani hänen jäljiltään merkit ja kunniamerkit, joita partio ja toisaalta Suomen latu / Tunturilatu ovat keksineet

Itse en kunnostautunut näissä reippaissa toimissa. Jonkin verran tähän saattoi vaikuttaa yhä eksoottisempi lukemisharrastukseni ja kiinnostus kirjoittamiseen.

Elämässä vaikuttavat sattumat. Kasvoin hyvin vahvojen miesten varjossa, ja puolittain vahingossa valuin lukiolaisena korkean kulttuurin puolelle muun muassa kirjoittamalla säännöllisesti lehtiin.

Sattuma oli usein mainitsemani vastoinkäyminen armeijassa, suhteellisen vakava sydäntulehdus, joka teki minusta kahdeksan kuukauden palveluajan tykkimiehen, mutta kunniallisella tavalla. Kun armeijan jälkeen katseltiin sopivaa puuhaa loppukevääksi 1964 yliopiston alkamista odoteltaessa päädyin hanttihommiin Kustannusosakeyhtiö Otavaan, ja siitä tuli pitkäaikainen suhde ja tapa tutustua sukupolven vahvoihin nimiin ja nähdä suurmiehiä ja naisia luonnossa.

Jos olisin käynyt sen normaalin 11 kuukautta, olisin varmaan pyöritellyt oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeen kirjoja ja päätynyt kunnialliseksi lakimieheksi ihmettelemättä olemassaolon tarkoitusta. Opinnot eivät tehneet tiukkaa; olin ansiotyössä koko ajan ja elätin itseni ja perheeni. Sekin olisi jäänyt väliin, kun nyt tulin lukeneeksi morsiameni kurssikirjat eli kirjallisuuden, suomen kielen ja yleisen historian. Häntä se tosin kiukutti.

Olen miettinyt, olisiko minusta kehittynyt lahjakas juoppo tai muuten vain sekopää, ellei olisi ollut niin paljon muuta tekemistä. Ehkä olisi. Kaikissa paremmissa perheissä oli mätämunia. Yhteiskunnalliselle luokkaretkelle jouduin myös avioliiton kautta. Sain nähdä professoriperheen maailmaa. Olin nähnyt, jollaista oli ennen ollut vain elokuvissa. Hiukan kummallisia olivat nekin yksin tehdyt pitkät ulkomaanmatkat, jotka antoivat lisäpotkua kielten opiskelulle.

Jotkut ovat surkutelleet, että tuomarin urani jäi ikään kuin puolitekoiseksi. On se niinkin. Vaikka kyllä hovioikeudenneuvos on hyvä homma – tai siis oli ennen kuin tulivat ne alkuvuosien loputtoman pitkät ja asiallisesti tarpeettomat suulliset käsittelyt. Sellaistakin puhetta kuitenkin oli, että olisin ängennyt korkeisiin tehtäviin. Se olisi ollut paha virhe. Tuomarin on osattava keskittyä tehtäväänsä ympärille vilkuilematta. Tyhmyys on rasitus. Vasta 15 vuotta valmistumisestani keräsin kirjan immateriaalioikeudellisista oikeustapauksista, ja niitä oli paljon. Kerran kertaa en huomannut, että siinä olisi ollut aineisto, jonka turvin olisi voinut yrittää vastausta asialliseen kysymykseen: mitä näillä riidoilla ja oikeudenkäynneillä oli saatu aikaan. Tarvittiinko tekijänoikeutta ja patenttioikeutta todella johonkin?

Ehkä malli oli kuitenkin isältä. Lain lukeminen oli myönnytys; siitä lähti leipä eikä aikakaan tullut pitkäksi. Mutta häneltä puuttui pyrky yhteiskunnallisiin korkeuksiin. Sen sijaan hän teki sitä mitä itse halusi, vaelsi Lapissa ja jopa keskenkasvuisten kanssa. Hänen kirjoissaan on pehmeitä paikkoja ja tunnelmointia, jollaisesta kaikki eivät pidä.

Tämä piirre aukesi minulle vasta hänen viimeisinä vuosinaan. Kemppisen kirjat ovat sivutuotteita. Hän oli palveluntarjoaja ja sisällöntuottaja. Palvelut olivat oikeudellisia, yhteisöllisiä tai pelkästään käytännöllisiä. Ja hänellä oli verkosto. Eikä siihen olisi tarvittu elektroniikkaa, jota hän kyllä käytti sujuvasti.