Saapas vinossa

Oli etevä taksimies, kuulemma kotoisin Inarin Törmäsestä. Puristin kuvasta ilmenevää uutuusaarretta rintaani vasten. Hän sanoi että Juho Vihtori Nätti, 1890 – 1964. Tiesipä kuulemma muuten vain. Siihen piti sanoa, että kun viimeksi kuljeskelin Rovaniemellä ihan valloillani, oli kesä 1961, jolloin mainittiin, että Nätti viettää vanhuudenpäiviään Rovalassa, joka näkyy edelleen tarjoavan ikäihmisten palveluja.

Kirjaa myy Lapin yliopistokustannus. En oikein ymmärtänyt, mihin Lasse Lehtinen pyrki taannoisella kirjallaan Nätti-Jussista. Tämä sisältää pelkkiä juttuja, 250 sivua. Varmaan mukana on sekin raittiuskilpakertomus, jossa Nätti harmisteli ryyppäämistä, kun vielä aamulla Ounasvaaran rinteestä herätessä oli kummassakin kainalossa kuristunut poliisi.

Joku kysyi hiljan, oliko tällainen Jussi ollut todella olemassa. Moniin vitseihin liittyä kampurajalka on kuvassa esillä; kirjassa on pari muutakin kuvaa, jotka todistavat tiedon todeksi. Nätti lienee ollut kaikin puolin oikea pyöreä työn tekijä, mutta kämppien taiteilijoita ovat kuvanneet monet, myös Haanpää ja Päätalo.

Nätti oli syntyjään Karstulan miehiä. Köyhät pitäjät ne olivat pohjoisia reservejä. Muistaakseni Raja-Jooseppi oli Parkanosta ja myös Huhta-Heikki kaukaa alamaista.

Eilen oli mennä holtti. Arkticum on todellinen nähtävyys. Vieressä on vielä erikseen metsämuseo, jolla on tiloja tuonnempanakin. Lukemani mukaan näytteillä on Luiron latvoilta tuotu tukkikämppä ja Sumperin savotan aikainen lokomotiivi eli veturin tyyppinen tela-ajoneuvo.

Museokauppa, josta Nätti-Jussi –kirja on kotoisin, tarjosi ainakin kymmenen kirjaa, jollaisia en luullut olevan olemassa. Panin muistiin parikin kallista ja painavaa valokuvakirjaa tuntureista. Täten perun aikaisemmat puheeni. Tunturi-Lapista on kirjoja joissa on parhaan luokan kuvia erämaakohteista, myös tuntureista.

Tieteellnen ja tiedollinen aineisto on sitä, jonka perässä olin. En esimerkiksi oikein tiennyt, että T.I. Itkosen kertomuksia matkoistaan on koottu kirjaksi. Kustantaja on WSOY.

Tässä ja nyt mainitsen vain esimerkkejä. Kohta lähden katsomaan kaupunginkirjaston, jonka Lappi-kokoelma kuuluu olevan erinomainen. Eilen katseli tarkalla silmällä professori Juha Pentikäisen kirjastoa, joka on siis Arkticumin katon alla.

Omaa hinkuani palveli muun muassa todella iso ja mahtavan hienosti tehty atlas jääkauden aikaisesta ja sulamisvaiheen lämpötiloista, kasvillisuudesta ja eläimistä. Tiedot on koottu kartoiksi, ja niistä näkyy muun muassa se hiljan heittämäni tieto, että ikiroutaa ei Skandinaviassa ole, muuten kuin palsasoissa.

Kai sekin on jokin henkinen häiriötila, että tuollaista karttojen tuijottelu on niin peräti mieluisaa. Tietysti löysin suurimman osan kartoista verkosta sievästi zipattuna. Tekstikorpus löytyy täältä http://epic.awi.de/29922/1/Fre1992a.pdf

Yllättävimmät kirjat olivat uusia, Helsingin yliopiston metsäpuolen julkaisuja, ”Marjatan marjamailta. Matka pohjoisen Karjalan luontoon ja kulttuuriin” (2006) ja ”Turjan vuonoilta Vienanmerelle. Matka Kuolan niemimaan luontoon ja kulttuuriin” (2012).

Tässä on nyt sitten tietoa, tutkimusta ja valokuvia muun muassa Hiipinä-tunturin seuduilta, Tuuloman tekoaltaalta ja muistitietoa ja jopa maalauksia (Sven Lokka) vankileireiltä, joita Vienan – Kuolan alueella oli todella paljon. Suomen Lapissa ja Koillismaalla on kuljettu katselemassa ja ihmettelemässä yli puoli vuosisataa, kauemminkin. Rajan takana on romantiikka ollut kaukana. ”Runomaita” ei ole olemassa.

Hiukan parempi paneutuminen viittaa voimakkaasti sellaiseen arvioon, että kartalla on valkoisia läikkiä muuallakin kuin itärajan takana.

Täällä entisessä Lapin läänissä tuntuu olevan muutakin vinossa kuin saapas. Pintapuolinen kuljeskelu valtavirroissa herättää sellaisen ajatuksen, että tässäkin tapauksessa heikkous voi olla voima. Ainakin suuren osan vuotta syrjäseutu on Suomessa pääkaupunkiin verrattuna välttämätön paha ja kiusallinenkin. Olisiko tuo ajatustapa suuri erehdys.

Eikö Euroopasta puutu juuri tätä – rauhaa, hiljaisuutta, puhtautta tai ainakin puhtauden vaikutelmaa ja monituhatvuotinen selviytymisen perinne, jonka ydin tuntuisi olevan taito ryhtyä osaksi ympäristöä?