Juoksuhaudastani

Välillä pohdin, kuka tai ketä ovat ne muutamat henkilöt, jotka jaksavat paheksua sotia sivuavia kirjoituksiani. Niistä käy lähinnä ilmi, ettei Neuvostoliiton ja sen nykyisen version palauttaminen kenenkään mieleen olisi suotavaa.

Kommentoijilla näyttää olevan agenda eli toimeksianto – keneltä, sitä en tiedä. Itse kuulun niihin, joiden mielestä menneisyyden menestysten ja vääryyksien suoriminen on loppujen lopuksi tervehdyttävää. Se on vähän kuin kansalaissota. Vielä muutamia vuosia sitten kirjoitin itsekin välillä ”vapaussota”. Vähin äänin kaikki ovat siirtyneet ”kansalaissotaan”, ja se on hyvä.

En keksi, miksi kukaan ei ole kuullutkaan Petsamon ja Kirkkoniemen suurtaistelusta, enkä liioin, miksi edes valtatien varrella olevia toisen maailmansodan taistelupaikkoja ei ole mainittu eikä merkitty. Vai väitättekö te osaavanne edes hiljentää autonne vauhtuia Portimojärvellä tai muutoin Ranualla? – Puhe on Lapin sodasta

Tiedättekö varmasti, kuka poltti Rovaniemen vuonna 1944 ja miten se kävi? Ja teillähän on varma mielipide Lapin polttamisesta?

Lapin sodassa käytiin kovia ja raskaita taisteluita. Asian voi ymmärtää niinkin, että Natsi-Saksa pelasti Suomen Neuvostoliitolta vielä lokakuussa 1944. Petsamon – Kirkkoniemen taistelussa saksalaisia oli mukana ainakin 56 000 ja venäläisiä ainakin 110 000. Venäläisiä kaatui heidän omien ilmoitustensa mukaan 21 233 miestä, todennäköisesti kuitenkin noin 40 000 eli enemmän kuin suomalaisia kaikissa taisteluissa 1944.

Taistelun lopputulos oli ratkaisematon, vaikka Neuvostoliitto oli valmistellut sen nimenomaan strategisena hyökkäyksenä, siis kuten Kannaksella, Virossa ja Ukrainassa.  Saksa oli peräytymässä Tromssan seudulle mutta halusi säilyttää miesvahvuuden ja mahdollisimman suuren osan aseista ja tarvikkeista. Asiasta on suomeksikin 1990-luvulla ilmestynyt F.W. Thorbanin tutkimus.

Joka päättelee, että Neuvostoliitto oli joka tapauksessa miehittämässä Lapin, siis Suomen kanssa tekemänsä välirauhan jälkeen, ei ole ainakaan selvästi väärässä. Joka päättelee edelleen, että miehityksen jälkeen se olisi viipynyt Lapissa ainakin 50 vuotta, ei ehkä erehdy.

Ja kaikki oli kiinni Lapin sodan jatkuvasti hupenevalla armeijalla kammottavan improvisoidusti toteutetuista operaatioista, jossa Suomella oli sivunäyttämöllään vain pieni rooli!

Lothar Rendulic, joka sotien jälkeen eleli kaikessa rauhassa Saksan Liittotasavallassa, oli lakitieteen tohtori ja etevä antiikin, myös antiikin runouden tuntija. Sitä en osaa kuvitella, että SS-kenraali olisi ollut miellyttävä ihminen, mutta poltetun maan taktiikan soveltamatta jättäminen olisi ollut syksyn 1944 oloissa rikollista hulluutta. Juuri samalla tavalla Suomi oli toiminut talvisodassa 1939. Omissa sukulaisissani oli kaksi miestä, jotka olivat itse polttamassa kotiaan ja kotikyläänsä, jottei etenevä vihollinen olisi saanut suojaa.

Rovaniemellä puolestaan räjähti ammusjuna syysmyrskyn noustessa. Joukkojen sijoituksista ja suunnista päätellen saksalaiset eivät olleet valmistautuneet kauppalan polttamiseen tavanomaisen järjestelmällisesti. Tuskin heillä mitään sitä vastaan kuitenkaan oli. Mutta suomalaiset puolestaan olivat tuossa vaiheessa jo kauppalassa, kykenemättä pelastamaan taloja.

Kaunispään taistelusta, jossa ei kuollut ketään, ja saksalaisten pakenemista Magneettimäkeä alas Ivalon suuntaan, ei tietääkseni mainita missään lomahotelliseudun runsaslukuisista esitteistä. Ei niistä nopeasti löydä edes Schutzwallia, ja itsekin tunnen Tankavaaran taistelun alkujaan siksi, että isäni kävi siellä pommittamassa 1944 ja näin itse sotatien jo 1955.

Tämä kaikki tarkoittaa, että Lapin sota, josta viimeksi Mika Kulju on julkaissut ihan asiallisen yleisesityksen (ja Antti Tuuri romaanin), on oudon tuntematon episodi. Siellä olleet – asevelvolliset nuoret – joutuivat siellä liian lujille.

Meillä on kokonainen maakunta, joka kirjaimellisesti katosi savuna ilmaan. Kysymykseni on, oliko tämä asia yksi osa sitä uskomatonta tapahtumasarjaa, jonka tuloksena Suomi säästyi? Ja miten kävi – hyvät asiantuntijat arvioivat vielä 1960, että maakunnalla ei ole mitään tulevaisuutta.

Olisiko myös Suomen Saksan suhteissa jo aika jättää syrjään nimittely (”lahtarikenraalit fasistien asialla”) ja katsoa pelottomasti, mitä tapahtui. Kun nykypolvelle täytyy varta vasten selittää jopa saksalaisten Taivalkosken vankileiriä – sen jälkeen kun Kalle Päätalo on vuosikymmeniä sitten kuvannut tuonkin häpeällisen ja hirvittävän asian yksityiskohtaisesti kahdessa eri romaanisarjassaan – samoin kuin naisten ja puolenvaihtajien hyvin vaikeat ongelmat. Vaikka Paavo Rintala (”Pojat”) ja Mikko Niskanen nostivat nämä asiat esiin jo puoli vuosisataa sitten, ja pääosaa esitti Loiri… Kun 70-vuotismuistoa juhlitaan välillä sankaritekojen merkeissä – eikö myös tämä raadollinen sankaruus olisi aihetta muistaa?