Musiikkia taivaan linnassa

Varmaan tämä on mieluisin ja luullakseni paras musiikkikirja, mitä minua vastaan on tullut. Kaikista taidetta ja kulttuuria käsittelevistä teoksista se myös on kärkiryhmää. Kun näin kirjoitan täysin vakavissani, joku jo arvaa, että puhe on tavalla tai toisella Bachista. Siis ilouutinen.

John Eliot Gardiner on julkaissut kirjan ”Music in Castle of Heaven” (ISBN-10: 0375415297) 2013. Kirjasta on tekeillä suomennos. Lupasin olla tekemisissä asian kanssa ehdotetuin tavoin; aion hitusen painaa aisasta, sillä Gardiner menee syvälle kulttuurihistoriaan ja tietenkin musiikkiin, ja lisäksi kirja on tietenkin kirjoitettu “väärällä kielellä”. Olisin valmis inttämään, että Bachin soitinmusiikin rakenteissa erottuu usein saksan kielen lauseoppi, etenkin Lutherin ja pietistirunoilijoiden käyttämässä muodossa.

Muutamat lukemani, johtavien englanninkielisten julkaisujen arvostelut kirjasta ovat vain ylistäviä. Muistelen kyllä, että Harnoncourtin kirja ”Puhuva musiikki : johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen” (1986) sai sekin vain kiitosta, vaikka siinä avattiin barokkimusiikin affektiajattelu, vasta elokuvataiteen uudelleen oivaltama tunteiden ensyklopedia, kuulijakuntaa yhdistävä itsestään selvä tieto muun muassa sävellajeista tunnetilojen kuvina.

Syy on selvä. Bach toimii nykyisin verrattomana viihdemusiikkina. Sen pinnan alla oleva syvyys ei sitten muka kuulu ”tavalliselle kuuntelijalle”, ja mies itse jätetään oppineiden kirjoittajien haaskaksi. Etenkin kantaatteja on oikein kavahtaa, koska niitä on niin paljon ja ilmankin tulee toimeen.

Gardinerin Monteverdi-kuoron ja orkesterin kanssa (English Baroque Soloistis) tekemät 56 levyä kantaatteja ovat saatavilla, eikä siitä ole pitkä aika, kun ”pyhiinvaellus” eli kierto Saksan ja kohta koko Euroopan kirkoissa päättyi. Levyt on tehty enimmäkseen kahdella otolla ”livenä”.

Ja Gardiner on siis yksi aikamme johtavista kapellimestareista ja kuoromestareista, eikä hänen alueensa ole vain Bach tai barokki. Musiikin rinnakkaisten näkökulmien loputtomuutta todistavat esimerkiksi hänen Brahmsin sinfonioiden levytyksensä, jotka istuvat mieleen loputtoman monen hyvän ja muiden ohella Celibidachen suurenmoisten äänitteiden rinnalle.

Kirjassa vallitsee sama ääni ja vilkkaus ja lisäksi suuri intohimo puita ja luomuviljelyä kohtaan, jotka tulevat esiin keskustelussa Gardinerin kanssa. Kirjoitin tähän blogiin aikoinani, miten istuin iltapäivän hänen kotonaan Chelseassa ja sitten aamupäivän kuuntelemassa harjoituksia. Silloin sanoin, etteivät suomalaiset ole oikein tottuneet sellaiseen, että orkesteri soittaa nuotilleen. Nyt en enää sanoisi. Luulen että puhuisimme sen sijaan puista; eräs hänen maanmiehensä opetteli valokuvaamaan Linhofin palkkikameralla ja käytti kymmenen vuotta muutaman kymmenen tutun puun muotokuvan ottamiseen Afrikassa, Englannissa ja muualla. Gardinerin perintömaalle Dorsetissa on puu, jonka nimeksi hän on antanut ”Sibelius”. Hän ei mennyt asettamaani ansaan, kun kysyin, onko se kuusi.

Kirja Bachista osoittaa, että kirjoittaja hallitsee uusimmankin tutkimuksen. DDR:n kadottua kartalta on havaittu, että yllättävän paljon myös Bachia koskevaa aineistoa, jopa hänen omasta kynästään lähtenyttä, oli kaoottisissa arkistoissa. Musiikkitieteilijöille tämä oli taivaan lahja. Me muut saamme odottaa mehumielin, että aikalaismusiikkia aletaan esittää ja äänittää. Siellä on loputtomalta tuntuvat määrä aivan suurenmoisia säveltäjiä, ja jopa hyvin tunnetut Telemann – Bachin erään lapsen kummisetä – ja Schütz voisivat hyötyä pölynimuroiduista esityksistä.

Saksalais-eurooppalainen perinne on vanhastaan halunnut tappaa suosikkinsa. Kaikkein hienoimmat tekijät, kuten Bach ja Mozart, halutaan balsamoida näytteille kaikesta eläväisyydestä vapaina. Myös Suomessa pianotunneilla piinatut kiroavat Karl Ekmanin nimeä ja muistoa jouduttuaan paukuttamaan pikkukappaleita tavoitellen täydellistä hengettömyyttä.

Kun nyt Gardinerin rinnalla on varmaan kymmenen esittävää ja levyttävää huippuryhmää, tiedämme että tämäkään musiikki odota ”oikein” soittamista ja etenkin että hartauden tunteet sitä kuunneltaessa ovat vääriä. Suomalainen kirkkohartaus tarkoittaa nukkumista silmät auki, kuorsaamatta. Gardiner käyttää runsaasti sivuja osoittaakseen, että (vertaus minun) myös koraalit ja fuugat vetrautuvat lähinnä vanhoihin farssielokuviin (Chaplin, Keaton, Laurel & Hardy). Suosituksi tulleen sanonnan mukaan ne ovat ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”, mutta lisäksi on räminää.

Viimeksi mainittu ilmenee Bachilla riitasointuisuutena. Sen toiminnallinen vastine nykyisessä musiikissa on sähkökitaran särö. Sekä Bach että heavy metal ovat kaupallista musiikkia. Bachin pyrotekniikka toimi muun muassa hänen tarkastaessaan urkuja. Hän veteli kaikki tapit täysille ja antoi palaa. Sekä saapuvilla olleet urkujen rakentajat että raadin herrat tapasivat mennä kasvoiltaan kaurapuuron värisiksi.

Innostuin tässä kirjassa erikoisesti kahdesta asiasta. Ainakin Hampurissa Bach seurasi oopperaa, joka sitten vei mukanaan hänen ikätoverinsa Händelin. Kantaatti on toisenlainen ooppera. Nähdäkseni Gardiner on oikeassa väittäessään Monteverdin ja muiden varhaisten italialaisten pohjalla, että Bachin ratkaisu puheen ja laulun yhdistämiseen oli nerokkaampi. Myös tästä kirjasta on luettavissa, miten kantaatti ja passio sisälsivät suoran väylän etäämmälle polyfoniasta ja sarjat (suite) siirtymän sonaattimuotoon eli muun muassa sinfoniaan.

Gardiner viittaa – varovasti – tämän musiikin yhteydessä bluesiin. Myös hyvin tiukasti kirjoitettu musiikki oli tavallaan improvisoitua, pohjana yhteisön tuntema sointumaailma ja rytmisen järjestelmät. Groovin’ high!