Peloton

Rautakansleri Bismarck sai vanhana itkuisuus- ja vapinakohtauksia. Miksi en minäkin?

Nykytiedon mukaan ei saisi istua keittiön tikkailla sukupuolisesti kiihottuneena puremassa pihviä. Haitalliset hormonit ja aina kielletty punainen liha vievät mennessään sekä kielen että mielen. Jos siihen vetää vielä viisi milligrammaa sokeari ja hiilihapotettua juomaa, tuho tulee.

Kysykää kansanterveysihmisiltä, ellette usko tätä.

Ahkeran ojitustoiminnan johdosta sanonta ”juokse suolle” on menettänyt ilmaisuvoimansa.

Addiktio eli koukkuuntuminen mainitaan aina vaarana ja kaikin kielteisenä asiana. Onko tämä oikein? – Jo pitkän elämäni ajan olen yrittänyt hankkimalla hankkia ja keräämällä kerätä addiktioita. Se on kuulkaa kovaa työtä, mutta palkitsevaa.

Kirjoitta olisi ehkä hukassa. Koukkuunnuin niin kauan sitten. Toisaalta en sittenkään olisi, koska osaan kirjoittaa kirjoja, myös mielessäni. En väitä, että ne olisivat verrattomia. Jotain postmodernia niissä kyllä voi olla. Unennäköni ovat nekin jälkiteollisia. Maapalloistuneita unia en ole onneksi nähnyt.

Eilen ajattelin sanoa irti lähemmän tuttavuuden Elisan kanssa, koska juoppoverkko käy voimille. Se hoipertelee ja kaatuu vähän väliä kuin Saksan keisarikunta. Tulee sellainen tunne, etteivät siinä auta edes lorun mainitsemat ”kaikki kuninkaan miehet”. Nyt annoin taas anteeksi, koska yhteys on. Kokemuksen mukaan tämä kaatuu kello yhdeksän, eikä sitten taas toimi puoleen päivään. Saamamiehet kärvistelevät odottaessaan maksua lähettämiensä laskujen johdosta. Sähköpostit odottavat ja niissä esitetyt rehelliset kysymykset vastauksia.

Vanhusväestö, johon siis kuulun, miellytti se minua tai ei, tarvitsisi viestintään proteettista apua. Asioilla on sanomalehtien logiikka. Kun ne ovat jääneet syrjään ”vastaisen varalle”, ne tulevat seuraavan kerran esiin noin viiden vuoden kuluttua tilaajan kuolemasta, kun joku höperö henkilö penkoo jäämistöä. Taisin mainitakin, että taannoin luin mielenkiintoista ja iskevän ajankohtaista naistenlehden numeroa horvin tovin ennen kuin huomasin, että tuo numero oli ilmestynyt heinäkuussa 1970. ”Kun ruusuilla maataan” kirjoitti Topelius. Lasten lampsiessa ruusuvuoteeltaan metsästä joku oli vaihtanut kylän. Vain muuan vanha mummo muisteli tyttösenä kuulleensa vanhoilta, että kerran kauan sitten kaksi lasta oli joutunut metsän peittoon, eikä heistä ollut enää kuultu.

Internet-addiktio jäytää pahasti blogin kirjoittajaa. Melkein aiheeseen katsomatta mielessä pyrähtelee asioita, joita olisi katsottava vähän tarkemmin, verkosta. Nyt mietin, avatessani toisella kädellä kirjekuorta ja todetessani, että P.-L. Haarmann on julkaissut viidennen painoksen Immateriaalioikeus-kirjastaan, jota ilman ei ole koskaan kannattanut heittäytyä osaavaksi tekijänoikeusasioissa eikä patentti, että pitäisikö muistella, olenko hävittänyt hallustani hyvät kuulokkeet (HF, merkki Beyer), jotta rouva ja hänen arvoisa sisarensa sekä kylään kutsutut saisivat pääsiäisaikaan korvilleen lomaa passioiden pauhulta.

Näyttää pahasti siltä, että Kossit, AEG:t ja Beyerit saavat minun puolestani odottaa ostajaansa. Kysyntä ei ehkä ole isoa. Monitorikuulokkeita en arvaa ostaa. Sen verran on tullut kuunnelluksi vaativampaakin musiikkia – renessanssi, barokki – että tiedän audio-poikien siellä Otaniemessä olevan oikeassa. Kuuloelämys on huikean yksilöllinen. Musiikissa musiikki merkitsee enemmän kuin niin sanottu äänen väri. Olen kuunnellut paljon mustavalkoista musiikkia ja nauttinut joka hetkestä. Metalliset kläppäykset kuuluvat ylhäältä vasemmalta ja rakenne erottuu suloisena etäämpänä keskellä. Kaukana, kaukana kumpuilevat pilvet kuin sisarukset.

Vielä tällä hetkellä toimivat verkko osoittaa murskaavasti, että tuokin ala on muukalaisten armoilla. Thomann palvelee myös selvällä suomen kielellä ja listaa ja vertaa ominaisuuksia selkeämmin kuin Verkkokauppa. Kansainvälinen netin kauppa tarjoaa yhtä vähän kuin jokin Ruoholahden myymälä mahdollisuutta varmistaa kuuntelemalla, onko kuulokkeisiin säädetty valmiiksi basson rokkijytinä, joka aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita niin sanottuun kirkkomusiikkiin liittyvän basso obligaton sointikuvaan, varsinkin jos siellä on luuttu yhtenä soittimena, kuten on asian laita R. Jacobsin uudella levyllä.

Nyt se itkuisuus tulee taas… Olisiko yritettävä kääntää kelloa toisin kuin televisiossa käsketään ja omaksua esimerkiksi vuoden 1970 kesäaika ja vuosiluku? Tulostaisi marketin myymällä sangen halvalla laserprintterillä päivän annoksen, ottaisi paperinipun aamulla eteensä ja sen selvitettyään menisi ulos kävelylle? Täytyy kyllä miettiä kahdesti. Ihminen kuulemma koukkuuntuu erikoisen ilkeästi omassa elimistösään lorottaviin kemikaaleihin. Jos tulisi vaikka tujaus endorfiinia? Parempi katsoa kuin katua.