Kivistä

Veljeni Mikko oli ravistettava tyhjäksi. Jäämerentietä kiertäessämme hän oli päässyt omaan elementtiinsä. Aina kun oli pysähdytty vuonon rantaan, hän oli kuin olikin ehtinyt kerätä taskunsa täyteen harvinaisia kiviä. Ne olivat siitä harvinaisia, että niitä oli joka paikassa. Kummakseni löysin vanhempien asuntoa tyhjennettäessä yhden sellaisen ”pihvikiven”. Se oli kuin karjalanpaistista. Läskin näköinen oli kvartsia.

Isännällä pitää olla sääkivi. Vaikka heinäteko jäi meiltä Savossa ihan villiintyneitten kastikoiden ja lauhojen katkomiseen tien tapaiselta, kävi kyllä heinäkuisin tunnustelemassa kuistin edessä kallion kvartsijuovaa. Selitys on totta tai sitten ei; erilaisen lämmönjohtavuuden takia kvartsi tuntuu sekä kylmemmältä että kosteammalta kuin ympäröivä kivi, jos tulossa on matalan rintama. Ei tullut kokeilluksi, viestittääkö okluusiorintama kivelle liikkeistään. Sanan merkityksen olen unohtanut, mutta sääkartassa sellaisia esitettiin.

Vasta kaksi henkilöä on tunnistanut kärnäiitin, jota minulla on sievä kappale. Se on Lappajärven rannasta. Paikallisten ja lasten käsityksen mukaan paikalla oli ollut vielä muutamia vuosikymmeniä sitten tulivuori, ja tuo ruskea kivi, jossa on kuplan jälkiä, oli laavaa. Hakuteosten mukaan kivi on joka tapauksessa harvinainen, ja tuo nimitys on hauskan johdonmukainen samalla tavalla kuin Marjamäen Orvo aamusella korttiringistä kotiin yritellessään. Kärnänsaari on siinä järvessä. Kun minulla on se käsitys, ettemme me pohjalaissyntyiset ole järviä paljon nähneetkään, en koskaan lue Lappajärveä mukaan. Omista erikoisista syistään se on niin oudon aava ja kummallisen muotoinen, että se ei todella muistuta ainakaan Päijänteen ja Saimaan valuma-alueitten oikeita järviä.

Tyttäreni Anna osoitti hänkin tervettä mielenkiintoa kiviin. Matka oli kai se kuumassa kärvistelystä mieleen jäänyt Kreeta 70-luvulla heinäkuussa ilmastoimattomassa lomahotellissa. Tullimies ainakin halusi nähdä, mitä pikkuneidin painavassa turkoosinvärisessä veskassa oli. Siellä oli pari kiloa kiviä matkamuistoina Välimeren rannasta.

Mielestäni on oikein hyvä, että ihmisellä on omia kiviä. Kuvan hauta Pariisin Montparnassen hautausmaalta on liikuttava. Laatan alla olevan runoilijan kuuluisa runo on ”Musta kivi valkoisen päällä”. Pariisilaisilla on siis se tapa, että he harjoittavat kanssakäymistä kuolleitten kanssa suurilla hautausmaillaan, jotka ovat varsinaisen kaupungin sisällä he helposti tavoitettavia. On sopivaa tuoda hautakivelle jokin muukin tervehdys kuin kukka.

Minulla on kaksi kiveä, toinen Savossa ja toinen täällä. Mitä se merkinnee, luultavasti ei mitään, mutta molemmat ovat vaatimattomia, rinnankorkuisia siirtolohkareita ja haljenneita. Täytyy käydä takametsässä katsomassa, onko kivi kasvanut. Ja yleisesti lienee tunnettua, että vaikka elämme asunto-osakeyhtiössä, minulla on yksityiskivi ja melkein siinä kiinni henkilökohtainen kuusi.

Liikkuvaa rakkaa löytyy kaukana maantiestä Haltin suunnalta ja Paistunturista. Sellainen on huvittava kokemus muille paitsi uhrilleen. Rakka tarkoittaa vain kivikkoa. Tunturissa paha rakka voi olla niin iso, ettei sen kiertäminen tunnu viisaalta. Kivet ovat ehkä polven korkuisia ja monen muotoisia. Päälle astuessa melkein kaikki liikahtavat, pyörähtävät, nurjahtavat. Se on joillekin repun kantajille tekemätön paikka. Jotkut taas menevät yli kuin polkan tanssijat, ja vertaus onkin täsmällinen, koska vauhti, rytmi on se salaisuus. Kivi saa käännähtää. Kyllä siitä ehtii ponnistaa.

Hitaus ja määrätietoisuus on myrkkyä. Siinä ovat nilkatkin vaarassa, eikä kulku edisty.

Lehdessä paljastettiin suuri salaisuus. Koskaan en ole käsittänyt, miten kilpasuunnistajat etenevät metsässä sitä vauhtia rikkomatta paikkojaan. Haastateltu mestari kertoi, että jalkoihinsa ei saa katsoa. Tuon oppimiseen menee muutama vuosi. Sinä aikana on harjoitettava jalkojen lihakset ja kaupan päälliseksi saa reidet, jotka kelpaisivat syöksylaskijallekin.

Selitys on yksinkertainen. Lihaskunnon on oltava niin kova, että kiven tai kannon päälle tallatessa jalkaterä ei väänny eikä käänny. Sellainen ihminen pystyy, kuten tämä mestarinainen kuulemma, juoksemaan muhkuraisessa metsässä hurjaa vauhtia tehden juostessaan sanaristikkoja tai sudokuja. Sellainen kuulostaa yhtä mahdottomalta kuin yösuunnistus.

Muistan siltä eilen puhumaltani seudulta, miten osasin lentää silmät auki. Se oli jyrkkä vuori. Juoksimme painottomuuden tilassa toisten kanssa pitkin loikin jyrkkää rinnettä alas ja väistelimme lehmuksia ja kiviä. Lihaskunto, ruumiinpaino ja pituus eli painopiste olivat sen ajan kohdallaan.

Orrenmaan Markku sanoi naisesta, jolla oli niin hellä luonto, että itku tuli, jos toinen sanoi, että katto – kivi. Ehkä tuo on salattua perinnettä. Sama ajatus on Harri Tapperilla (”Tanssi puupalttoossa”). Pojalta pääsi parku siitäkin, kun toinen kivi oli pienempi kuin toinen. ”Miksi ei niiden suotu olla yhtä suuret?”