25. huhtikuuta 2014

Kaksi partiopoikaa



Kaaduimme myös muutaman kerran. Tietä oli savettu ja oli siinä suolaakin. Senkin oppii niin kuin pienempänä sängystä putoamisen. Ei siinä käynyt kuinkaan. Jussi ajoi ja koska Jawassa ei ollut varsinaista matkustajan istuinta, sellainen oli rakenneltu lokasuojan päälle itse käytössä liian pehmeäksi osoittautuneesta vaahtomuovista. Hän oli saanut hiljan ajokortin ja hankkinut tuon pyörän käytettynä ja oppinut aika hyvin korjaamaan sitä. Muistaakseni puola reistaili. Minä olin luultavasti viidennellätoista. Seuraavat kesät menivät jo ruumiillisessa työssä ja matkoilla maailmalla.

Ehkä mopo – moottoripyörä ja jalkapallo toimivat juuri samalla tavalla kuin DNA:n translaatio. Sekä kemia eli koostumus että fysiikka eli rakenne ovat vaikuttamassa siihen, miten palikat loksahtavat. Itse siis olen moottoripyörä- ja jalkapalloraitis. Oikeastaan tuo ulottuu autoihinkin. Olen viime aikoinakin haastatellut itseäni ja kysynyt, millainen auto, jos siis olisi peruste sivuuttaa rahakysymykset. Vastaukseni on, että ei niin väliä, ja nykyinen on sopiva, paitsi voisi sen pestä joskus.

Mielestäni olimme Yläsellä Liesjärvellä melkein viikon. En saa mitenkään mieleeni mahdollista ohjelmaamme.  Arvaus ei ole varmaan aivan huono. Kävelimme, uimme, teimme ruokaa, joimme kahvia, pidimme sadetta, otimme aurinkoa.

Koska emme olleet kumpikaan ennen nähneet järviä, kokemus oli syvä.

Jussille partio merkitsi seuraavina vuosikymmeninä paljon. Vaeltamista erämaissa hän jatkaa edelleen, eikä edes Vongoiva ole tavoittamattomissa. Minun partioharrastukseni hiipui, kun mielenkiintoni alkoi kohdistua entistä enemmän tyttöihin. Lukion aivan mainio puoli tai kukaties aikakauden muutos hyödytti ja miellytti minua suuresti. Pojat ja tytöt olivat monipuolisesti tekemisissä ja oppivat jopa ymmärtämään toisiaan. Muistan monta, joiden kanssa kävin pitkiä ja hyviä keskusteluja. Ehkä ylioppilaaksi suoriutuminen ja muut aikuistumisen rituaalit työllistivät niin paljon, ettei parin valinta ollut vielä ajankohtainen kysymys.

Tuossa samassa paikassa olen ollut suuremmassa partiopoikien joukossa kaksi muuta kertaa kesällä ja kerran talvella. Lisäksi oli ainakin yksi käynti isän ja enon kanssa ja sitten se kerta, jolloin olin elokuulla pidempään sukulaisperheessä, joka omisti tuon vuoressa olevan lähdejärven rantaa. Se on ihan iso, hyvinkin 500 metriä kertaa sata sataviisikymmentä, ja syvä, yli 20 metriä. Kun kävin muutama vuosi sitten, järven seutu oli edelleen hämmästyttävän erämainen. Tarkoitan sillä, että ihmisenä sitä oli sivuseikka, mitä ihminen onkin.

Sitä tietämättä tai ajattelematta tavoitimme joillakin noitten vuosien partioretkillä jotain mystiikkaa. ”Ohjelmaa” emme tarvinneet lainkaan. Partioliikkeen erikoinen ajatus oli jo vaikuttanut meihin – annetaan alaikäiselle enemmän vastuuta itsestään ja toisesta kuin hän pystyy kantamaan. Useimmissa tapauksissa se toimii. Katsokaa nuotiopaikkaa – onko siistiä, onko toimittu järkevästi, onko tulipuita, onko vettä.

Vieläkin arvostan ihmistä, joka yksin ollessaan vaikkapa valmistaa itselleen ruokaa ja laittaa pöytäliinan, vaikkei kukaan olisi tulossa näkemään. Näen puukosta, onko se ymmärretty pitää terässä, ja huomaan kirveen, joka on jätetty sateeseen.

Outo logiikka – ottamalla vastuuta toisista oppii ottamaan vastuuta itsestäänkin.

Tässä on myös keskeinen osa omaa oikeusfilosofiaani. Kyllä oikeudet ovat tärkeitä, mutta niin ovat velvollisuudetkin.

Haaveilin päästä palovartijaksi johonkin tunturille ja olla sitten 30 vuorokautta aivan kahdestaan kiikarin kanssa. Siitä ei tullut totta. Sen sijaan rupesin suomentamaan runoja, kuten tätä:

… se toi mieleen miten hän oli tarvinnut
paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

miten hän oli järjestänyt männyt,
siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea
ja hän tuntemattoman täysi:

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä
löytäisi lopulta maiseman…



8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Piippu on kapine, joka pannaan suuhun. Katso tarkemmin blogikuvasta.

      Poista
    2. No joo, on se viroksikin piip. Kysyin väärin. Minua vaan kiinostaa kuka on herra Kemppisen piipun tekijä. Piiput eroavat toisistaan enemmän kuin kuuset ja porkkanat

      Poista
  2. "Vieläkin arvostan ihmistä, joka yksin ollessaan vaikkapa valmistaa itselleen ruokaa ja laittaa pöytäliinan, vaikkei kukaan olisi tulossa näkemään."

    Tämä on yllättävän vaikea läksy, yksinollessa siitä tulee lipsuttua. Ehkä on elettävä ihmisiksi, jotta sellaisena pysyisi.

    VastaaPoista
  3. Tuosta kuvasta ei Posti-yhtiö suostuisi tekemään postimerkkiä koska kuvassa poltetaan tupakkaa piipussa. Eikä natsilakkiakaan ole ja vaatteet ovat päällä. Tasa-arvoa...

    VastaaPoista
  4. Luulenpa, että juuri noissa runon puhuttelevissa sanoissa on vastaus myös mökkikulttuurin täkäläiseen suosioon. Ja vaikka valkovaatteisen herrasväen huvilaelämä onkin vaihtunut ei-niin-kylmään kaljaan rumalla mutta käytännöllisellä saunanterassilla, selittämätön kaipuumme epämääräiseen luonnontilaan on säilynyt - pois on ihmisen mieli. "Kävelimme, uimme, teimme ruokaa, joimme kahvia, pidimme sadetta, otimme aurinkoa." Siinä se. Tuttu kesäkuvio niin monille. Sitten on tietysti heitäkin, joiden kädet ja sielu eivät hellitä halkojen hakkaamista, vaikka kirves olisi käynyt tylsäksi ja liiteri ahtaaksi jo aikapäiviä. Kenen kynästä muuten runo, kyselee tietämätön. Suomennos ainakin puhutteli, ajatus karkaa väkisin erämaihin, vesien äärelle ja omille, isiltä perityille rannoille, savusaunan tuoksuun. Missään ei voi olla niin yksin, kuin tunturilla tai saarella, kiikarin tai kirjan kanssa. No, ehkä Pariisissa, kirjaniekkana tai vaihto-opiskelijana, mutta sehän on jo eri tarina.

    VastaaPoista
  5. Ikäni Pirkanmaalla asuneena liikutuin syvästi tästä elämänkäänteestä: "Koska emme olleet kumpikaan ennen nähneet järviä, kokemus oli syvä."

    Kemppinen lienee ensimmäinen ihminen, joka on saanut minut ymmärtämään jonkin pienen nurkan pohjalaisuudesta.

    Setonin Kaksi partiopoikaa on muuten kirjana yhtä vastenmielinen kuin Lapuan liike aatteena, mutta Inhan suomennoksen kieli upeaa.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  6. telttakankaan haju oli vihreää, näkkileipä kovaa ja tsaikka laihaa, sade ropisi, kuusenoksat iskivät päin pläsiä kun tallusteli metsässä, riu'ulla istuminen hävetti, ja linnut metelöitsivät, aamut olivat usvaisia ja kylmiä, yöt olivat hyisiä ja mustia, makuupussi oli litteä, ja joku möykky maan alla aina painoi kehoa kun yritti nukkua... iltanuotiolla laulettiin tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee, ja nyt illan tummetessa, metsä meille kuiskailee.

    kivaa aikaahan se oli. kunnes sitten loppui.

    VastaaPoista