Kaksi partiopoikaa

Kaaduimme myös muutaman kerran. Tietä oli savettu ja oli siinä suolaakin. Senkin oppii niin kuin pienempänä sängystä putoamisen. Ei siinä käynyt kuinkaan. Jussi ajoi ja koska Jawassa ei ollut varsinaista matkustajan istuinta, sellainen oli rakenneltu lokasuojan päälle itse käytössä liian pehmeäksi osoittautuneesta vaahtomuovista. Hän oli saanut hiljan ajokortin ja hankkinut tuon pyörän käytettynä ja oppinut aika hyvin korjaamaan sitä. Muistaakseni puola reistaili. Minä olin luultavasti viidennellätoista. Seuraavat kesät menivät jo ruumiillisessa työssä ja matkoilla maailmalla.

Ehkä mopo – moottoripyörä ja jalkapallo toimivat juuri samalla tavalla kuin DNA:n translaatio. Sekä kemia eli koostumus että fysiikka eli rakenne ovat vaikuttamassa siihen, miten palikat loksahtavat. Itse siis olen moottoripyörä- ja jalkapalloraitis. Oikeastaan tuo ulottuu autoihinkin. Olen viime aikoinakin haastatellut itseäni ja kysynyt, millainen auto, jos siis olisi peruste sivuuttaa rahakysymykset. Vastaukseni on, että ei niin väliä, ja nykyinen on sopiva, paitsi voisi sen pestä joskus.

Mielestäni olimme Yläsellä Liesjärvellä melkein viikon. En saa mitenkään mieleeni mahdollista ohjelmaamme.  Arvaus ei ole varmaan aivan huono. Kävelimme, uimme, teimme ruokaa, joimme kahvia, pidimme sadetta, otimme aurinkoa.

Koska emme olleet kumpikaan ennen nähneet järviä, kokemus oli syvä.

Jussille partio merkitsi seuraavina vuosikymmeninä paljon. Vaeltamista erämaissa hän jatkaa edelleen, eikä edes Vongoiva ole tavoittamattomissa. Minun partioharrastukseni hiipui, kun mielenkiintoni alkoi kohdistua entistä enemmän tyttöihin. Lukion aivan mainio puoli tai kukaties aikakauden muutos hyödytti ja miellytti minua suuresti. Pojat ja tytöt olivat monipuolisesti tekemisissä ja oppivat jopa ymmärtämään toisiaan. Muistan monta, joiden kanssa kävin pitkiä ja hyviä keskusteluja. Ehkä ylioppilaaksi suoriutuminen ja muut aikuistumisen rituaalit työllistivät niin paljon, ettei parin valinta ollut vielä ajankohtainen kysymys.

Tuossa samassa paikassa olen ollut suuremmassa partiopoikien joukossa kaksi muuta kertaa kesällä ja kerran talvella. Lisäksi oli ainakin yksi käynti isän ja enon kanssa ja sitten se kerta, jolloin olin elokuulla pidempään sukulaisperheessä, joka omisti tuon vuoressa olevan lähdejärven rantaa. Se on ihan iso, hyvinkin 500 metriä kertaa sata sataviisikymmentä, ja syvä, yli 20 metriä. Kun kävin muutama vuosi sitten, järven seutu oli edelleen hämmästyttävän erämainen. Tarkoitan sillä, että ihmisenä sitä oli sivuseikka, mitä ihminen onkin.

Sitä tietämättä tai ajattelematta tavoitimme joillakin noitten vuosien partioretkillä jotain mystiikkaa. ”Ohjelmaa” emme tarvinneet lainkaan. Partioliikkeen erikoinen ajatus oli jo vaikuttanut meihin – annetaan alaikäiselle enemmän vastuuta itsestään ja toisesta kuin hän pystyy kantamaan. Useimmissa tapauksissa se toimii. Katsokaa nuotiopaikkaa – onko siistiä, onko toimittu järkevästi, onko tulipuita, onko vettä.

Vieläkin arvostan ihmistä, joka yksin ollessaan vaikkapa valmistaa itselleen ruokaa ja laittaa pöytäliinan, vaikkei kukaan olisi tulossa näkemään. Näen puukosta, onko se ymmärretty pitää terässä, ja huomaan kirveen, joka on jätetty sateeseen.

Outo logiikka – ottamalla vastuuta toisista oppii ottamaan vastuuta itsestäänkin.

Tässä on myös keskeinen osa omaa oikeusfilosofiaani. Kyllä oikeudet ovat tärkeitä, mutta niin ovat velvollisuudetkin.

Haaveilin päästä palovartijaksi johonkin tunturille ja olla sitten 30 vuorokautta aivan kahdestaan kiikarin kanssa. Siitä ei tullut totta. Sen sijaan rupesin suomentamaan runoja, kuten tätä:

… se toi mieleen miten hän oli tarvinnut

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

miten hän oli järjestänyt männyt,

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea

ja hän tuntemattoman täysi:

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä

löytäisi lopulta maiseman…