Haalea varjo

Joenpelto jää joillakin rihmoilla kiinni viihdekirjallisuuteen hiukan samalla tavalla kuin Väinö Linna, jonka arvostelijat olivat hiukan oikeassa. Myös Linna tihentää ja vahvistaa ääriviivoja. Siten pahat miehet, esimerkiksi useimmat upseerit kokijoiden luonnollisina vihollisina, jäävät ääriviivapiirroksiksi. Mistä ”Lammioita tulee”? – Mutta ehkä muu ei ole mahdollista. Kertomus ei pysyisi koossa, jos toisin tekisi.

Vertailuun tarvitsemme parhaat koskaan kirjoittaneista. Tshehovista joku sanoi taannoin, että hän on kirjailijana niin kovin pessimistinen. Huomio oli oikean suuntainen, mutta väärä. Hän ei ole koskaan eikä vahingossakaan pessimistinen. Hänen asenteensa on tiivistetty otsikoksi ”sääli ihmistä”. Huolimaton lukija voi ajatella, että ”sääli” on väsähtänyt tunne, joka menee kyllä ohi, kunhan saa syödä ja ryypyn viinaa. Tässä yhteydessä ”sääli” on samanlainen sana kuin”armo”. Taiteen lisäksi se on joidenkin uskontojen syvä ydin. Se on tiedon ja tunteen syvyyteen perustuvaa myötäelämistä. Se johdattaa myötätuntoon. Vanhassa kielessä oli niinkin kaunis sana kuin ”mielisuosio”.

Kirjallisuuden eräs keino on sama, jonka tekniikka ja talous ovat nyt avanneet elokuvalle. Luontodokumentit käyttävät sitä taitavasti: lähikuva. Syvyyspsykologisten jännäreiden rinnalla on nykyisin sydäntä riipaisevia tarinoita maailmoista, joita emme ole ennen koskaan nähneet, esimerkiksi muurahaisista maanalaisissa tunneleissaan. Jospa se on se taivas? Entä jos hyvät ihmiset pääsevät kuoltuaan muurahaisiksi?

Joenpelto on niin taitava liikkeiden ja mielenliikkeiden yhdistäjä, ettei äkkiä tule mieleen monta vastaavaa suomalaista kirjoittajaa. Mutta kuten viihde, hänkin tarvitsee ”pahikset”. Viihteen kuluttaja, jota ei ehkä voi kunnioittaa nimityksellä ”lukija”, saa omakätisen tyydytyksen, kun Tarzan on tappanut kaikki ihmissyöjät ja keittää heistä padassa muhennosta. Viihdeteosta ei voikaan lopettaa sellaiseen näkyyn, että Tarzanin nyljetty nahka kuivuisi savimajan seinällä muiden pedon taljojen vieressä.

Joenpellolla romaanin päättyessä peltiseppä (”Avoin, hellä ja katumaton”) saa rangaistuksensa. Myös kirjoittaja ottaa omansa näyttämällä, että rangaistus oli liian lievä ja paha mies palaa vielä, kirjan päätyttyä, huiputtamaan hyviä ihmisiä. Paha on parantumaton, kuten maailma, joka on paha.

Kun herrasväki Macbeth on lopettanut toimintansa ja näytelmä päättyy, katsoja tuntee ymmärtävänsä kaiken ja ajattelee katsovansa kuin kuivattua järveä. Näky ei ole miellyttävä, mutta pinnanalaiset on nyt nähty, ja keskeiseksi rikolliseksi osoittautuu painovoima. Ei se vesi ole keväisin tulvinut eikä hyviä runkoja mädättänyt pahuuttaan. Vesi menee kunne menee, niin kuin tuulikin.

Kuvaamisessa on sama sääntö kuin perusfysiikan valo-opissa. Punainen lippu pimeässä huoneessa ei ole punainen ennen kuin joku valaisee sitä. Jos lyhdyn edessä on vahva punainen suodin, se lippu on siinä valossa melkein musta. Kohde ei ratkaise, vaan valaisu. Kirjailija valaisee.

Sekä arkinen että jännittävä elämä on viihteellistä. Sitä ei kestä eikä siihen ole aikaa, ellei käytä karkeita yleistyksiä. Ihmiset ovat hyviä tai pahoja tai yhdentekeviä. Peltisepälle ihmiset ovat kohteita, joissa kiinnostaa vain pääseminen käsiksi toisen rahoihin ja omaisuuteen.

Joenpellon yhteydessä mainitaan joskus ”psykologisointi”.  Se on outoa. Kirjoittajat varmaan tarkoittavat dramaturgisia piirteitä, jotka ovat tyypillisiä kirjailijalle. Jos viittaus koskee niin sanottuja sielunliikkeitä ailahteluineen, silloin pitäisi puhua kaikesta kirjallisuudesta. Onhan kysymys melkein aina mielialojen ja tekojen vaikutuksista toisiinsa? Kuten elämässäkin.

Pidän varmana, ettei Joenpelto harrastanut liikkeenjohdon kirjallisuutta eikä varsinkaan teoriaa. En tuntenut häntä hyvin. Tapasimmekin vain jonkin kerran, erilaisten asioiden johdosta. En havainnut mielitekoa abstraktisiin pohdintoihin, mutta sitäkin enemmän kuuntelemiseen ja katselemiseen.

Siksi tämä ajatus on omituinen – Joenpellon henkilöille ja heitä kuljettavilla tapahtumille on tyypillistä polkuriippuvuus. Kirjallisuudessa tuo käsite tarkoittaa muun muassa sinänsä vähäpätöisten syiden kasautumista niin että haarautumispisteen eli bifurkaation eli valinnan jälkeen se, mitä vastaan tulee, on oikeastaan väistämätöntä ja käytännössä peruuttamatonta.

Pintapuolisessa kirjallisuudessa syyt ovat pakottavia. Esimerkki on keskinkertainen dekkari, jossa murhamies pakenee kohti käsirautoja. Yleensä syyt eivät ole pakottavia, vaan yleiskielellä ”onnettomia olosuhteita”. Siis puhe on polkuriippuvuudesta.

Tuossakin peltiseppäromaanissa hulluimpia ovat kunnialliset kartanonomistajat, sisarukset. He luulevat voivansa vaikuttaa asioihin. Niin luulee peltiseppäkin.