8. maaliskuuta 2014

Naiset



Suurin osa niistä naisista ei taida olla selvillä Naisten päivästä, koska heillä on muisti heikoissa kantimissa. Äidin syntymä- ja nimipäivä oli keskiviikkona, mutta järkeenkäyvistä syistä juhlallisuuksia vietetään tänään. Ja kaikki on kutsuttu.

Tuo palvelutalo on juuri oikea paikka väärien yleistysten tekemiseen. Yritin seurata tuttavan ja kollegan laukaisemaa keskustelua vanhusten hoidon kustannuksista. Mielestäni keskustelu hajosi pilviksi. Ei ole oikein hermoa kuunnella vilpitöntäkään puhetta koti- ja laitoshoidon valon- ja varjonpuolista, kun on kymmenenkin vuotta ollut tekemisissä asian kanssa. Toisille sopii toinen, joillekin taas toinen, ja muuttujia on todella paljon, kuten vanhuksen ja kotikunnan taloudelliset mahdollisuudet, paikka, omaisten asuinpaikat ja niin edelleen.

Olen kuullut todella usein julistuksen: kotoa en lähde. Melkein yhtä usein olen seurannut vierestä, miten äkkiä mieli muuttuu. Ja olen ollut itse etsimässä erilaisia taloja, koteja ja sairaaloita ja tiedän, että edes Helsingissä ja Espoossa hinta ei oikeastaan kerro paljonkaan paikasta. Kallis paikka voi olla kaamea. Jokin Espoon Puolarmetsän osasto, jota kaikki väittävät kamalaksi paikaksi, on itse asiassa viihtyisä ja toimiva. Kallein palvelutalo, jossa olen käynyt, oli selvästi kaameampi kuin Pasilan poliisiputka.

Olemme siirtyneet tätien yhteiskuntaan. Tuo kehitys on minulle mieleen. Voin hyvin myöntääkin, etteivät avioitumisikäisten ihmisten soidinmenot jaksa oikein kiinnostaa, olivat ne sitten puhetta tai musiikkia tai soitannollista liikuntaa. Seuraavaksi siirrymme mummojen yhteiskuntaan.

”Tädit” ovat tietenkin paljon nuorempia kuin minä. ”Mummot” ovat ikätovereitani.

Maailmankirjat ovat sen verran sekaisin että eläkeläiset käyvät onnittelemassa vanhempiaan. Kielenkäyttö ja yhteiskunnalliset laitokset eivät millään pysy elinajan odotteen perässä.

Sain kohtuullisesti selvän siitä, mitä perua vanhanaikainen lainsäädäntömme on. Meillehän tuli oppivelvollisuus vasta 1922, ja viimeistään silloin oli syytä tietää, mitä on olla seitsemänvuotias. Hiukan ennen oli osoittautunut kohtalokkaaksi täyttää yhdeksäntoista. Se tiesi miehille pitkää reissua, pahimmassa tapauksessa Sakkolan Kiviniemeen tai sitten Suomen Valkoiseen Kaartiin.

Toivoton yli-ikäisyys alkoi 70. syntymäpäivänäni eli siis minun tapauksessani tulevan joulun alla. Se oli virkamieslainsäädäntöä, tuomarin eroamisikä. Minulle tuntemattoman päättelyn johdosta yli 70-vuotiaita nimitettiin silti korkeimpaan oikeuteen ylimääräisiksi jäseniksi ainakin sotien jälkeen, kun ratkaisua odottavien juttujen ruuhka oli kova ja tulevat tuomarit olivat vielä tehtaalla.

Haluaisin nähdä asian niin, että se entinen yhteiskunta käsitteli ihmisiäkin laillisuuskysymyksinä, kun taas ruotsalaismallinen yhteisvastuun yhteiskuntamme (1952 - 1989) takertui tarkoituksenmukaisuuskysymyksiin. Tuon kiitettävän käytännön mukana saimme etenkin kuntiin valtavan virkakunnan, jonka tehtävä toteuttaa tarveharkinnat ja kaikki. Minulle tuo oma yhteiskuntani merkitsi apteekin kuittien säilyttämistä ja lähettämistä veroilmoituksen liitteenä lain tarkoittaman vähennyksen suorittamista varten verotettavasta tulosta.

Ehkä siirrymme laajemminkin tilanteeseen, jossa eläkeläiset hoitavat eläkeläisiä, kuten siis omassa suvussani tänäänkin tapahtuu. Perinne on vanha. Juhlapäivää viettävän äitini äiti ei ollut ehtiä ensinkään naimisiin, kun hänellä oli laakin lyömä äiti sängyn pohjassa hoidettavanaan. Se oli sellainen aika, että kun oikeutta onnen tavoitteluun ei tunnettu eikä tunnustettu, joku lapsi sai luvan uhrata parhaat vuotensa vanhemmilleen.

Usein mainittu välikohtaus vanhojen vanhempien kanssa oli sekin, että kun isääni ja äitiäni ruvettiin vihkimään avioliittoon tässä vuonna 1943, äidin mummo, joka vietti heillä vanhuuden päiviään, otti ja kuoli edellisiltana, kun koko pitäjä oli tulossa pitoihin. Mikäs siinä oli kuollessakaan – poika eli siis äidinisäni ei ollut ensimmäisiä häkeltymään. Vainaja toimitettiin näkymättömiin, eikä asiasta hiiskuttu hääväelle. Se entinen kyläkunta nimittäin suhtautui erilaisiin menoihin hiukan raskassoutuisesti.

Pitkät ovat menneisyyden langat. Niissä samoissa häissä oli paikalla minunkin oikein hyvin muistamani naapurin tosi vanhaksi elänyt isäntä, joka oli syntynyt 1861. Ja kun rupesin palauttelemaan mieleen paikkakunnan kanta-asukkaita, niin tuntemistani suvuista esimerkiksi Orrenmaat ja Tuurit on merkitty voutien kirjoihin sikäläisillä sijoillaan – 1500-luvun alussa. Tänään ajankohtainen sukunimi, joka minullakin on käytössä, ilmestyy Vatjan verokirjaan tiettävästi vuonna 1475. Mutta siinä puhe on nimestä eikä suvusta, joka onkin hiukan metafyysinen asia.

Mutta ei tässä äkkipoikia olla, eikä tyttöjä. – Vien äireelle terveisiä teiltäkin.



13 kommenttia:

  1. Muuten, näin Naistenpäivän kunniaksi yksi kysymys. Milloinka tämä blogisti Kemppinen on käynyt viimeksi naisissa, siis vieraissa sellaisissa?

    VastaaPoista
  2. "Onnelliist voimiist", sanotaan meillä Hollolassa päin!

    Terveisin Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  3. Kiitos että viette terveisiä äireellenne minunkin puolestani
    Oma äitini kuoli viime joulukuussa päivää vaille 93-vuotiaana.
    Ei halunnut enää olla pahentamassa kestävyysvajetta ?

    VastaaPoista
  4. Pahempaa paikkaa kuin puhe naiselle on vaikea ajatella. En tarkoita kahdenkeskistä supattelua, siinähän pääsee hyvin tunnelmaan eikä sotke mukaan sivullisia, vaan isomman tilaisuuden numeroa.

    Ansa on siinä, että pitäisi miellyttää keskimääräistä hameenkantajaa ärsyttämättä makeudella, alistuvaisuudella tai muulla epämiehekkäällä paikalla olevia muita miehiä, joita puheessa on edustavinaan. Kyse on edustuksellisesta soidinmenosta, epäilyttävä suupaltti vetovoimaisemman muskelin edustajana eli Cyranon asetelma nurinpäin.

    Jos onnistuu, daamit hymyilevät mutta suutelevat toki vain vieressä istujaansa; jos mokaa, saa kauniimman sukupuolen halveksunnan ja kaveriporukan kalseuden.

    VastaaPoista
  5. Myös köyhäinhoitolaki säädettiin 1922 ja tuli voimaan 1923. Ja nyt minusta tuntuu kuin laki tulisi voimaan uudelleen siten, että se koskisi myös vanhuksia. Eikös se laki alkanut jotenkin näin: "Varattomalle, toisen huolenpitoa vaille olevalle alaikäiselle, joka ei toisen huolenpidon kautta ... tai muuten saa tarpeenmukaista huoltoa, on kunnan se hoidettava."?
    Nyt tuntuu tilanne samalta mutta samalla erilaiselta: 1922-lain perusteella oli kysymys todellisesta hädästä tai tapeesta. Nyt - siis SOS.JA TERVEYSMINISTERIÖN päätöksellä - on kysmys kunnasta palkkansa saavien toimihenkilöiden työpaikan säilyttämisestä. Ministeriön päätöksessä ei kerrota lainkaan siitä, mitä "kohtuullinen kuukausimaksu" tarkoittaa. Palvelun laatu jää määrittämättä.
    Ehkä meidän kohtalomme 1930-luvulla syntyneillä on se, että virkamiehet päättävät kuinka hyvin me voimme.

    VastaaPoista
  6. Olen myös eläkeläisten hoitoon osallistunut/osallistuva eläkeläinen. Tässä ominaisuudessa olen hämmästellyt vanhempieni asuttaman palvelutalon hallintomallia. Suurin osa asukkaista asuu omissa osakkeissaan, mutta yhtiökokouksissa valtaa käyttää palveluja taloon tuottava yhdistys, jolla on enemmistö osakekannasta. Yhdistyksen johto pitää asukkaita/osakkaita vihollisinaan. Yhdistys jyrää vastoin asunto-osakeyhtiölakia päätöksiä myös siitä, että asukkaiden tarvitsemia palveluita ei kilpailuteta vaan yhdistyksen edustajat päättävät hoitaa ne yhdistyksen työnä.

    VastaaPoista
  7. Hyvä että meni terveisiä äiti-Kemppiselle! Minultakin iloiset terveiset: lainasin toissapäivänä hänen (oletan että on samasta henkilöstä kyse) kaksi kirjaansa, kun sattui pitsipuolen tiedon tarvetta.

    VastaaPoista
  8. Niin, nyt kun meitä vanhuksia tulee ihan liukuhihnalta ja alamme vaikuttaa yhteiskunnan ongelmalta, on aika lailla unohtunut se tosi seikka, että olemme suurelta osin terveimpiä kuin vanhukset aiemmin. Siis vaikka elinajan odote on kasvanut, niin ei vuodepotilaana olo ole välttämättä kasvanut. Ja naiset elävät kauemmin ja parempi kuntoisina - eli hoitavat meidän vanhat ukot hautaan.

    Hoitokodit ovat osittain muodostuneet aivan arkiseksi bisnekseksi - rahastamiseksi. Julkinen puoli voisi voisi vastata tähän tekemällä joustavampia ratkaisuja. Ensin mennään palvelukotiin, jossa edellytetään liikkumiskykyä ja myös ajattelukykyä. Sitten, kun/jos aivotoiminta vajenee niin, ettei kykene kommunikoimaan sosiaalisesti laitettaisiin seuraavaan laitokseen - laitokseen joka vastaa nykyisin lakkautettavia vanhainkoteja.

    En ehkä osannut tuoda ajatustani selkeästi esiin - tarkoituksena on kuitenkin jollain lailla kritisoida tätä nykyistä suuntausta hoitaa kaikki kotona. Se ei tule toimimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ensin mennään palvelukotiin, jossa edellytetään liikkumis- ja ajattelukykyä". Tätä en oikein käsittänyt, sillä tällöinhän vanha ihminen voi vielä mainiosti asua kotonaan. Jos vaikka kaikkea ei voi tai jaksa enää tehdä itse, voi ostaa palveluita ulkopuolisilta. Ehkä sukulaisetkin haluavat osallistua.

      Itse en missään nimessä mene palvelukotiin, vaan haluan elää kodissani. Saatan tietysti ostaa soveltuvamman asunnon vaikka ns. senioreille tarkoitetusta hissitalosta. Se olisi kuitenkin oma koti, eikä laitos. Sanon - niinkuin Kemppinenkin väittää usein kuulleensa sanottavan: kotoa en lähde. Myönnän - minäkin - että voi tulla eteen tilanne, ettei halua lähteä, mutta minkäs sille voi, jos viedään.

      Sitä tilannetta varten olen jo aikoja sitten laatinut hyvin yksityiskohtaisen hoitotestamentin. Samoin olen tehnyt edunvalvontavaltakirjan sille lapselleni, joka parhaiten osaa huolehtia sellaisesta ikävästä tilanteesta, että olisin menettänyt kykyni toimia tarkoituksenmukaisella tavalla. Edunvalvontavaltakirja oikeuttaisi lapseni huolehtimaan siitä, että hoitotestamenttiani noudatettaisiin ja taloudelliset asiani hoidettaisiin toivomusteni mukaisesti.

      Vanhusten asiat, vanhainkodit ja erilaiset palvelutalot tulivat hyvin tutuiksi työelämässäni. Suhtaudun kriittisesti siihen, että meidän pitäisi verorahoista maksaa varakkaille ihmisille esimerkiksi asunnonmuutostöitä, joita he eivät itse nuukuuksissaan ole kustantaneet. Ja vain sillä verukkeella, että "näin vanhus saa asua pidempään kotonaan".

      Hoidin vaativan työni ohella vakavaa sairautta potevaa äitiäni kaksi vuotta. Matka oli pitkä ja kallis, mutta vaikka olin alan ammattilainen, en "muistanut" hakea korvausta mistään. Äitini sai kuolla kotonaan naapurimaassa.

      Hoidin myös mieheni. Sairaus vei vain viisi raskasta viikkoa. Opin senkin, että ilman sairaanhoitajan koulutusta voi saattohoitaa läheisensä.

      Pussihousut on kuitenkin oikeassa: kaikkia ei voida hoitaa kotona. Ei ole mitään järkeä juosta potilaana olevan ihmisen luona monta kertaa päivässä - vain piipahtaen, kadoten nopeasti seuraavan tarvitsevan luokse.

      Poista
    2. Hoitokotiin liikuvana (esim rollaattorilla/kepillä), mutta jo liian heikkona huolehtimaan kodin askareista. Kommunikoivana, sillä useat kotonaan yksin asuvat potevat liikaa yksinäisyyttä. Eivät nuo pikaisesti piipahtavat "huolintahenkilöt" ehdi kuin hyvät päivät huikata. Tätä puolta tarkoitin. Tuki- ja liikuntaelimet ovat useilla kuitenkin ne ensimmäiset, jotka alkavat pettää, kun ylitetään parasta ennen päiväys.

      Petiin sidottuna ja pahimmoilleen vielä muistinsa menettäneenä on kai "asiakkaalle" itselleen aika sama missä viiimeiset vuotensa viettää - oletan, en tiedä. Mutta laitosmainen paikka tuolloin takaa ainakin ruuan ja puhtauden.

      Poista
  9. Lueskelen näitä Jukka Kemppisen blogeja nykyisin säännöllisesti. Kovin ne ovat miehisiä - yleensä. Kuitenkin niissä näkyy suurta herkkyyttä. Blogisti ilmiselvästi kunnioittaa naisia. Hän ei halveeraa, ei vähättele, vaan taipuu puhumaan lämpimästi. Hän ottaa usein esille naisten työt - varsinkin käsityöt. Hän arvostaa niitä.

    Kun lapseni oli pieni, hän toivoi saavansa joululahjaksi aina jonkin antajan itse tekemän lahjan. Sillä tavalla hän koki olevansa tärkeä lahjoittajalle. Kerran jouduin laittamaan pukinkonttiin villapaidan, josta puuttuivat hihat. Liitin pakettiin saatteen: hihat valmistuvat helmikuun loppuun mennessä.

    Tämä Naisten päivän blogi oli hyvin kiinnostava. Esillä oli vanheneva ihminen, ei nuori heitukka eikä keskimääräinen hameenkantaja, vaan yksilö erilaisine tarpeineen. Ei ihme, ettei keskustelu koti- tai laitoshoidon paremmuudesta ole kiinnostavaa kuunneltavaa, koska kokemus osoittaa kuinka monimuotoisesti näitä asioita voi ajatella, ja miten erilaisissa tilanteissa ihmiset elävät.

    Blogisti ei ollut unohtanut huumoria. Sain nauraa lähes absurdille tilanteelle: huomenna häät, mutta mummo otti ja kuoli edellispäivänä. Tilanne ratkaistiin hienosti. Olisin melkein halunnut olla tuo mummo, sillä hänestähän riittää tarinaa kerrottavaksi useille sukupolville ja vierailllekin.

    Kiitos, Jukka Kemppinen, hienosta Naisten päivän muistamisesta!

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: - vakavasti ja koettuna: päivät pärjätään kotona mutta yöllä ei. Tukanpesut ja muut voi järjestää, mutta kaatuminen ja luiden särkeminen yöaikaan on mielestäni vältettävissä oleva vahinkoa. Piti laskea rahanakin - hoitaja ei onnistu. Sekin käytiin läpi, että olisi sukulaislapsi saman katon alla asustamassa; ongelmallista, koska tunnolliset rupeavat orjuttamaan itseään huolenpidolla.

    Päädyin siis siihen, että jonain päivänä on toimittava ja tunnustettava, että tämä oli nyt tässä.

    VastaaPoista
  11. Hoksasin juuri äsken, että olen omien kokemusteni ja ympäristöni vanki. Tällä tarkoitan ajatustani, miten vanhuudessa pitäisi asua. Asun omakotitalossa, kuten lähes kaikki tuttavani ja lähisukuni - ja pääkaupunkiseudulla ei meistä asu kukaan. Sitten suvussa on eletty yleensä aika vanhaksi ( 85 - 104 ). Niinpä kodin askaresiin kuuluu, lumi- ja pihatyöt, siivous, pakkomielle hankkia puilla lisälämpöä. Huom - ei kuitenkaan ole kyse agraari taustasta, vaan pikkukaupunkien kauppiaita ja käsityöläisiä.

    Ylläkuvatussa tilanteessa yksin asuva iäkäs ihminen, jolla on jo ranka rapistunut ja lihasvoima heikentynyt, ei pysty asumaan omassa entisessä kodissaan. Ja sitten siihen se yksinäisyys. Tuossa vaiheessa palvelutalo, jossa on sosiaalista elämää ja kuitenkin myös omaa rauhaa, on aika oivallinen vaihtoehto.

    Meidän, vielä virkeiden ja toimintakykyisten eläkeläisten olisi hyvä aloittaa ajoissa henkinen valmentautuminen pystyäksemme vapaaehtoisesti jättämään nämä rakkaat kodin seinät, silloin kun se käy liian raskaaksi (ja kalliiksi) läheisille ja yhteiskunnalle asua omassa talossa.

    Tuossa siis hiukan lisävalaistusta ajatuksiini...

    VastaaPoista