Pitkät jäähyväiset

Jokseenkin päivälleen 50 vuotta sitten eli tänään aamulla ymmärsin, mikä siinä kotipitäjästä lähtemisessä silloin otti niin koville. En ole sitä oikein kertonut enkä paljon muistellut, koska tapaus oli nolo. Tulin siis armeijasta ja käsky oli laittautua muun perheen perässä Tapiolaan. Katuosoite ja puhelinnumero ilmoitettiin. Olin kuullut, missä päin Tapiola on.

Jos olisin ollut miehekäs henkilö, tuona päivänä tarkkailijalla olisi ollut aihetta epäillä muuta. Tätini työnsi minut junaan. Ja oli itku kurkussa. Ei siis tädillä. Vaunu oli juuri samanlainen, jonka näin eilen kahvilan kalustuksena Turun kauppahallissa. Pakkanen oli kipakka.

Kirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä kotoa lähdön kuvauksia, puhumattakaan iskelmistä ja laulelmista. Ei kotini ovi ees narahtanut; hanuri ja hattu perinnöksi sattu…

Näköharhan, josta toipuminen kesti tuon 50 vuotta, aiheutti erikoinen tilanne. Kun viimeksi poikkesin paikkakunnalla, kävin ja taisin siitä raportoidakin, syntymäni paikalla, joka on nykyisin halpahallin kissanruokatiski. Siinä ei ole paljon ääneen sanomisen arvoista, että maa ja maailma ovat muuttuneet toiseksi. Itse asiassa eksyin kävellessäni kotikylässäni. Sinne on vedelty ristiin rastiin kaikenlaisia teitä. Karttani (kuva) ei jostain syystä tuntunut pitävän paikkaansa.

Kirjallisuus ja ne muut ovat yhtä täynnä kertomuksia kotiseudulla käynnistä ja siihen kuuluvista pettymyksen ja vierauden tunteista. Kävin itse pitäjässä näiden vuosikymmenien aikana noin 7 kertaa sekä muutaman kerran mennen tullen merkkipäivillä tai hautajaisissa. Kerran oli mainio sukulaisten kokoontumisajo Alahärmässä. Toisen kerran jututin vanhoja naisia tunnista toiseen. Valokuvista näkee nyt, että tapaamiset sattuivat oikeaan aikaan. Moni silloinen ei ole enää liikenteessä.

Minulle lähti tulla ruuspää otsaan siksi, että perhe oli muuttanut armeijassa ollessani. En ole aivan selvillä, miten äiti suostui siihen. Epäilen että hänen isänsä, isoisäni siis, olisi toiminut puhemiehenä. Isälleni oli tarjoutunut tilaisuus jatkaa ammattejaan maakunnan sijasta pääkaupungissa, ja itse parikin hyvin dramaattista muuttoa toteuttanut suvun patriarkka käsitti ja kaiketi sanoi, ettei maassa ole kahvoja, joista voisi pidellä kiinni, kun muutoksen tuuli käy.

Minä en siis lähtenyt kotoa. Kotia ei enää ollut. Koti lähti minusta. Tapiolassa oli paljon tuttuja tavaroita ja kaikki kirjat, mutta ei keskenkasvuinen anna sellaisen pettää itseään. Paikan henkeä (genius loci) ei voi siirtää. Silloin en osannut sanoa niin kuin Ketolan Seppo, että ei se minusta ole kiinni, jos vain hinnoista sovitaan.

En liioin käsittänyt, että ihminen on historiallinen eläin. Sitä toimii aina menneisyydessä.  Kuka ei ole nähnyt ja kuinka paljon ihmisiä, joiden asumus ja kaikki kauniit tavarat ovat eilisiä tai vanhempia. Välillä saisi tiskata päänsä ja pyyhkiä kuivaksi. Jos samalla käyttää luuttua, voi aloittaa päivänsä kirjaimellisesti puhtaalta pöydältä.

Ihminen on historiatoimintojensa lisäksi sivutoiminen historiantutkija. Unikuvamme ne sikiävät menneissä paikoissa ja unennäkijöinä kuljeskelemme lapsuuden taloissa ja huoneissa. Kaikilla ei ole sitä onnea, että vieläkin voi kuten minä kysäistä äidiltään, oliko siinä tai tässä selostetussa paikassa sileän seinäpaperin alla ovi. Unimuisti muokkaa sitä menneiden vuosien maisemaa. Kotiin palaajat pahastuvat, kun silmien näyttämä ei vastaakaan sitä, mitä muisti vaihtelee.

Kaikilla ei ole sitä onnea, että voisi vihata venäläisiä, sillä entinen kotimökki Kannaksella ei taida mehustaa mieltä. Hallussani on isänäitini kaunis kuvaus Terijoelta 1962 ja myös valokuva kodista, jossa isäni syntyi 1921. Muistiinpanon mukaan talo oli paikallaan, mutta ei ollut ainakaan maalia pintaansa saanut. Terijoki näetsen luovutettiin 1939 liian vaikeana puolustaa eheänä. Luinko jostain, että yhdenkertainen kasarmi ja upseerikerho olisivat tänäkin päivänä pystyssä?

Minä kävelin lapsuuteni huoneissa noin vuonna 1991, ja Komulainen otti valokuvia. Siellä oli neuvostomeininki. Talon lunastamisesta ja purkutuomiosta oli tieto, ja siksi kiinteistön ylläpito oli jäänyt vähälle. Jos jokin johto vuoti, annettiin vuotaa.

Kolme vuotta siitä, siis 1967 minulla oli vaimo, lapsi ja juristin paperit ja lisäksi kolmen vuoden työkokemus erilaisista kirjallis-taiteellisista toimista. Lisäksi olin hämärästi ymmärtänyt, miten menneisyys on rimpistä rahkasuota. Ennen pitkää suunnittelimme itsellemme pientä kylää Kirkkonummelle. Siihen aikaan koti, uskonto ja isänmaa olivat vielä muotia. Ihmisillä vain oli vääriä luuloja, että sellaiset voisi löytää jostain. Kaikki kolme on itse rakennettava, ja se on raskasta. Neljänneksi on työmaana äidinkieli. Tarpeellisin tavara on lapio. Eilen puheena ollut latinan kieli on viisas. ”Viljellä” sanan yksi muoto (viljelty) on ”cultum”.  Siis kotikin on jotain, mikä tehdään. Sovitaan että ”isän koti” ei ole maan päällä. Ei isoisän liioin.

 * * *

Lukijalahja, Catullus nro 51 (suom. JK, 2014)

Vertaisin jumalaan tätä miestä, tai jos voin,

jumalaa korkeampaan, kun viereltä katseesi näen,

naurusi kuulen, suloisen naurusi.  Kun saan Lesbian,

ei muuta jää.

Kieleni kangistuu, polveni pettävät,

liekkini lepattaa, korvissa jyskyttää iso ääni,

silmien peitoksi nousee nyt juuri

pimeys yön.

Rauha, Catullus, on turmiosi.

Riemuiten kierit kiihkeässä unessa.

Muinoin kuninkaat ja kaupungit hautasi

tuo sama syli.