Huru-ukot mäkeen

Juna aikoo kiidättää minut länsirannikon kaupunkiin. Tunnen ikäni, koska pohdin kenkiä. Sitä en ole tehnyt sen jälkeen kun yksi veljistäni yritti jyrsiä monooni reiän. Vasta kävelemään oppineilla on tapa testata koti-irtaimistoa kuin Chaplinin roteva vastustaja (Eric Campbell) kolikkoa. Siellä saattaa livettää.

”Huru-ukot” esiintyvät Kyllikki Mäntylän näytelmässä ja siis elokuvassa ”Opri”. Kunnalliskodissa he pihistävät joutilaan pyörätuolin ja ajavat sillä alamäkeen ”hurukyytiä”. Olisiko kantasana sukua ”huristelulle”? Oprah lienee heikko jäljitelmä evakkomummo Oprista. Elokuva oli Edvin Laineen parhaita. Se on paljon sanottu.

Meillä on huru-ukkojen kokoontuminen. Kaveri rupesi eläkkeelle rehtorin hommista. Valitettavasti tapaaminen on epämuodollinen. Frakki ja kumisaappaat jää edelleen kokeilematta. Yhdistelmä olisi luullakseni yleisdemokraattinen.

Tämän kirjoituksen sisältö on seuraava: eläkeikä periytyy maatalousyhteiskunnasta. Kun lihastyö oli sääntö ja liikuskelu omin jaloin jokseenkin välttämätöntä useimmissa askareissa, oli perusteltua asettaa ikärajat.

Kun eläkeiän nostaminen pysyy otsikoissa – sehän on nuorison aseman kohentamisen välttämätön ehto – eikä olisi aika paloitella ongelma?

Sivuuttaen työkyvyttömyyseläkkeet eikö vanhuuseläkkeessä olisi harkittava jakoa pakollinen – vapaaehtoinen vetäytyminen, ja sen yhteydessä tehtävien muuttamista.

Satuin lukemaan hyllystäni siivottaessa löytyneen pikku kirjan ”Hovioikeuden herrasta kamaripalvelijaksi” (1918). Ilman tekijän nimeä julkaistun muistelon kirjoittaja on Iivari Ahava, ennen Winter. Teos palauttaa muun ohella mieleen, miten kammottava paikka Viipuri oli ennen kuin evakkojen muistot lehtikultasivat sen. Kirjoittajan kuvaus Viipurin hovioikeudesta on selkeän naljaileva, aivan syystä. Kirjoittaja sattui ekstraksi kuohunta-aikaan, kun virkamiehiä erosi, erotettiin ja tuli takaisin ja etenkin Turun hovioikeus saavutti kyseenalaista kuuluisuutta kauhistuttavalla sisäisellä rettelöinnillä, jossa kieliriita oli yksi tekijä.

Järkytyin kahdesta asiasta. Kuvaus esittelijän tehtävistä ja työmenetelmistä vuonna 1899 oli lavealti yksityiskohtia myöten sama kuin omat muistoni korkeimmasta ja hovioikeudesta eli 1970 – 1999. Toiseksi sain vettä myllyyni. Oikeuden jakaminen on mielestäni osittain propagandaa. Tuomioistuinten toiminnassa näen tarkoituksen, jota tätä nykyä vain Wahlroos jaksaa korostaa – voiton maksimoiminen. Voitto mitataan osittain rahana mutta etenkin turvattuna sosiaalisena asemana, ja edunsaajia eivät ole ”oikeuttaan hakevat” kansalaiset, vaan tuomarit ja muu henkilökunta. Palkkojen tietty niukkuus, etenkin aloituspalkkojen viheliäisyys, ovat osittain tietoisia keinoja pitää viehättävät virat sellaisilla henkilöillä, joilta ei puutu ”sopivaisuutta”.

Termi on korkeimman oikeuden mallista; erään esittelijän pyrkimys oikeusneuvokseksi tyrmättiin ”sopivaisuuden puutteella”; tylyn ratkaisun jälkeen sama hakija kuitenkin nimitettiin samana vuonna yksimielisesti samaan virkaan eli se sopivaisuus olikin äkisti löytynyt.

Minua suuresti askarruttava tutkimus instituutioiden historiasta (Allen, The Institutional Revolution, 2012) näyttää tähdentävän piirrettä, jonka ymmärtäminen on ehkä hyvin tärkeää nyt pohdittaessa työttömyyttä ja nuoria sekä vanhoja eläkeläisiä. Allen käyttää termiä ”panttipääoma”, jolloin ”pääoma” on käsitettävä Bourdieun hengessä. Sosiaalisen pääoman erikoisuus on siirrettävyys vain aristokratian sisällä. Eliittiryhmään pyrkivän on annettava sielunsa pantiksi. Jopa irvokas kaksintaisteluperinne näyttäytyy mielekkäänä, kun sen ymmärtää yltiöpäisenä tapana sitoutua ryhmän arvoihin, joista keskeisin on ”kunnia”. Haasteen hylkääminen merkitsi sulkemista ryhmästä pelkuruuden vuoksi, ja tuo tuomio oli sosiaalinen kuolema. Asiasta on kyllä aika paljon esimerkkejä myös kaunokirjallisuudessa, vaikka tavallisilla ihmisillä ei tietenkään ollut ”kunniaa”. Puolalaissyntyinen Joseph Conrad näyttäisi kirjoittaneen koko tuotantonsa tästä asiasta (Lordi Jim ei ole todellakaan ainoa tutkielma merenkulkijoiden moraalista).

Tuomioistuinten sisäinen koodi (”munat mukiin”) edellyttää vetäytymistä kaikesta julkisuudesta, myös oikeustieteestä, ja siivoa elämäntapaa. Sisään pääsyn edellyttämä nälkäkuuri tuottaa sitten kuitenkin aseman, josta on hyvin vaikea möhliä itseään pois. Eikä uralta lähdetä vapaaehtoisesti.

Entinen 70 vuoden vanhuuseläkeikä aiheutti ongelmia. Puheenjohtaja saattoi olla gaga ja enemmistä jäsenistä tyyppiä böbejä. Se ei haitannut. Politiikassa, diplomatiassa ja kukaties yliopistolla ihminen saattaa olla viisaimmillaan 65-75-vuotiaana. (Minä en ole.) Eikö ole lurjusmaista tuhlausta jättää käyttämättä se työpanos, lähinnä ohjaus ja kokemuksen välittäminen, jonka siihen toimeen halukkaat yli-ikäiset voisivat antaa? Huru-ukot mäkeen – siis hyppyrimäkeen. Aina sieltä alas pääsee…