Valtiontaiteilija

En olisi katsonut Ville Haapasalon Jäämeri-sarjaa Ylen Teemalta, koska olin nähnyt erilaisia pätkiä hänen ohjelmistaan kiinnostuksetta. Nyt halusin Kuolan niemimaan ja Valkoisen meren rannan. Olen niistä kovin kiinnostunut. Eräässä sotakirjassa mainitaan suomalainen kaukopartio, joka kävi tutkimassa uuden, Muurmannin radan rikkomisen kyseenalaiseksi iloksi muuttaneen poikkiradan Arkangeliin. Kovimman tason partiomiehet ilmoittivat, että tuolla seudulla ainoa mieleen tuleva ajatus on, miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois.

Televisiossa nähty vahvisti vaikutelman. Voi arvailla, kauanko noin aurinkoista päivää joutui odottamaan. Seutu on sateen maailmaa. Jotkut yllättyvät vieläkin tiedosta, joka innosti Bjarmian retkiä. Siellä oli sula meri ja vesitiet vaikka Mustallemerelle ja Välimerelle.

Haapasalo on ilmielävä tshuudi. Tuo sana, jota venäläisetkin käyttivät eräistä ihmisistä, luultavasti toisista eli ulkopuolisesti ja mahdollisesti suomensukuisista, liittyy mielessä ihastuttavaan ja lohduttomaan majakkaniemen seutuun. Siellä Haapasalo eilen kävi, kuvissa.

Toinen katsoja meillä esitti aiheellisen kysymyksen. Miten majakanvartijan koira oli tullut raskaaksi paikassa johon ei ole minkäänlaista tietä. Ehkäpä uroskoira oli käynyt siellä veneellä.

Meri, järvi ja joki ovat perimmäisiä historiallisia vaikuttajia. Ne ovat kaksisuuntaisia. Ne joko yhdistävät tai erottavat. Näillä leveysasteilla ne osan vuotta liittävät ja osan muodostavat esteitä. Bjarmien ja heitä paljon vanhemman ajan valtatie oli luultavasti Oulujoki – Oulankajoki. Ainakin meidän museoihimme on päätynyt merkittävän hienoja kiviesineitä, joiden aines on peräisin Ääniseltä. Siellä on myös se kalliopiirrosalue (katso ”Äänisen kalliopiirrokset”), joka on hyvinkin saattanut olla koko maanosassa mahtavaksi tiedetty kultti- ja kauppapaikka. Omituisen sijainnin syy voisi olla hylje ja lisäksi valas ja mursu – siedettävän varmaa syötävää metsänviljaan verrattuna.

Mahtaako olla toista suomalaista, joka olisi tai olisi ollut Venäjällä todella kuuluisa? Tämä näyttelijä ja monitaitaja kuuluu olevan. Lukemani mukaan hänen on vaikea liikkua yleisillä paikoilla, koska niin monet haluavat sanoa käs’päivää.

Oma aikaisempi viileyteni johtuu vain ylimielisyydestäni ja rasismistani. Juuri tuon oloisia kavereita päivystää Putikon Shellillä ja sadassa muussa paikassa, ja olen tottunut arvioimaan heidän meininkinsä sellaiseksi, ettei se edellytä välittömiä toimenpiteitä taholtani. Tässä tapauksessa luulo osoittautui aivan vääräksi.

Mainostan tässä televisio-ohjelmaa, jossa ei äkkiä vilkaisten ole mitään muuta erikoista kuin rosoinen, kohdittain harrastelijamainen työn jälki. Tyyppi ontuu milloin sinne. milloin tänne, ja puhutaan venäjän kielellä aidoista ja aidanseipäistä.

Todellisuudessa tässä nähdään sellaista, mitä televisiossa ei muutoin esiinny koskaan. Luulen ettei tuollaista ole Venäjälläkään, koska perusjännite kuviin ja tarinaan syntyy juuri siitä, että juontaja-seikkailija on ”bjarmi”, vieras mutta hyväksytty, ihailtukin.

Haapasalolla näyttää olevan ihmeellinen taito saada tavalliset ihmiset näyttelemään. Noissakin oloissa tulo ja tervehtiminen on tietysti feikattava. Jokainen järkevä ihminen kääntyy ja pakenee, jos veräjästä tungetaan sisään kameran kanssa. Juttukaverit on valikoitu ja valmistettu. Toisin ei voi olla. Venäjän tapauksessa ainakin keskiviikkoisessa jaksossa puhutetut tuntuivat olevan salaisen poliisin hyväksymiä tai sen jäseniä, eläkeläisiksi tai insinööreiksi naamioituina.

Ja nämä tuo mestari saa puhumaan, sulamaan ja värähtelemään ihmisyyttä!

Aikaisemmat, sivu silmien menneet ohjelmasarjat on jo tilattu levyinä, ja ne katsotaan hyvin tarkasti. En ole varma, onko Suomen lähialueelta olemassa muuta korkealuokkaista etnografista aineistoa liikkuvaksi kuvaksi tallennettuna. Osallistuva havainnointi on kansatieteen alueella ollut muodissa ja mennyt muodista. Itse olen sen koulukunnan kasvatti, jonka mielestä uskottavaa aineistoa saa vain muuttamalla tutkimusalueelle, opettelemalla kieltä ja nousemalla tyvestä puuhun. Siis kädet savessa, luulot jättäen.

Juuri näin tuo julkisuuden henkilö näyttää toimivan. Vaikka ei ole puhettakaan, että pystyisin seuraamaan venäjänkielistä keskustelua, Haapasalo tuntuu hallitsevan sävyt ja vivahteet. Juuri niillähän kontaktit luodaan. Joku (Donner) esitti jossain (Kuukausiliitteessä) tapansa mukaan virheellisen sitaatin. Karlfedtin runon Fridolin  - talar med bönder på böndernas sätt / men med lärde män på latin. Puhuu maalaismiesten kansa maalaisten tavalla mutta oppineiden kanssa latinaa. Kielikuva on Ruotsissa jokapäiväinen ja silti osuva.

Ehkä Karlfedt sai sen kummastuttavan, kuoleman jälkeen myönnetyn Nobel-palkinnon juuri tästä. Ei hänen romaaneissaan vikaa ole, mutta kyllä menneisyys on haudannut hänen muun tuotantonsa tomuun.

Esimerkkihenkilömme, joka mielestäni oli ohjelman eräissä kohdissa paikkakunnan tavan mukaan vähintään hienoisessa hiprakassa, näkyy olevan valtiontaiteilija. Jos tasavallan presidentti ehtisi kiireemmiltä asioiltaan perehtyä asiaan, saisin varmaan lähes valtiollisen valinnan johdosta itsekin valtionblogistin arvonimen. Se kuulostaa melkein samalta kuin valtionprokuristi. Saisi allekirjoittaakin nämä ”p.p.”

Tuo mies, Haapasalo, käyttää erikoisen alkukantaista keinoa suhteessaan kameraan. Kuka on kamera? Kysymys on dokumenttifilmeissä vaikea. Useimmiten kamera on Jumalan silmä, joka seuraa tapahtumia kuin kirkon lehtoriparvelta, kaiken tietävänä, kaikkinäkevänä ja kaikkivaltiaana. Se on kuin puoluesihteeri – näkee kaiken eikä unohda mitään.

Subjektiivinen kamera jäljittelee katsojaa. Se on ”minä”. Vaikutelmaa voi korostaa antamalla risujen piiskata objektiivia ja kuvan heilua. Edvin Laine ja muut neuvostoelokuvan mestarit osasivat käyttää kameraa moodissa ”me”. Hiukan korostetut kameran paikan vaihdokset ja lievästi tähdennetty leikkaus loivat vaikutelman, että tässä tapahtumia seuraa Kansa, eikä ole muuta valtijaa, ei luojaa.

”Te” on kysymyksessä, kun juontaja mikrofoneineen tepastelee ikään kuin amfiteatterin pohjalle ja kokeneena suuntaa sanansa milloin tuonne, milloin tänne. ”He” sisältää halveksuntaa kuin vanhan ajan entomologin otteissa. He kipittävät, vilistävät, tietämättä olevansa nyt kohteena.

Jäämeren erikoinen näyttelijä vihjailee tai uskoutuu kameralle niin että ruudulta seuraava ihminen tuntee olevansa kaveri, melkein mukana matkalla, melkein munasillaan meressä tai painajaista muistuttavassa sota-alusten kaupungissa.

Dokumentit ovat alkaneet kärsiä suosiostaan. Takana on BBC ja Attenborough. Luonto-dokumenttien taso nousi niin valtavan korkealle, ettei vähävaraisilla ole mitään tekoa sellaisessa sarjassa. Niinpä ainakin tämä yksi on keksinyt sen saman keinon, jota käytti paras matka-esseistiikka, Paulaharjun ja Pälsin lämmön, tekijän oman ihmismielen kiinnostavuuden. Ja ennen pitkää tulee ohjelmassa jakso Tshuktsien niemimaalta, samalta jonka tunnemme vain Pälsin Pohjankävijän päiväkirjasta.