Käytetty mies

Kuva: D. Heimonen

Ostaisitteko pelkän kuvan perusteella käytetyn miehen?

Tähän mennessä ei ole ostanut. ”Naimakauppa” on kielikuva; en ole kuullut, että tuossa yhteydessä käytettäisiin selvää setelirahaa.

Aika monet ovat kysyneet vuosien varrella, tienaako blogeilla hyvin. Moni ei usko, kun vastaan, etten tiedä toisista, mutta itse en ole ansainnut kolikkoakaan. Epäilen että jotkut blogit ovat todellisuudessa elinkeinotoimintaa. Muodista ja asusteista kirjoittavat kuuluvat saavan vaatetusta ja kukaties rahaakin.

Verkkokirjoittelun vähäpätöisyyden olen itse tullut tuntemaan siitä, että esiteltävien kirjojen ostaminen tuntuu ikävästi kukkarossa. Ostan ne kaupasta, vien kotiin, luen ja kirjoitan aiheesta esittelyn. Aika kauan sitten kysyin ilmaiskappaleita WSOY:ltä, josta johtaja ilmoitti sihteerin välityksin, että minulla on varaa ostaakin ne kirjat. Otavalta en ole hirvinnyt kysyäkään. Siltalan poikien firma on lähettänyt kolme kirjaa. Laskua ei ole vielä kuulunut.

Sama koskee musiikkia eli levyjä ja konsertteja. Joskus ihmettelen, miten sanomalehtipuolella Isopuro, Siren ja ne muut jaksavat maksaa. Kyllä siitä kertyy pitkä penni, siis pääsylipuista ja arvonlisäverollisista levyjen hinnoista. Ehkä he ovat perineet?

Helsingin Sanomien toimittajan Kuukausiliitteen jutussa mainitsema mielihyväni oli aitoa. Etenkin ne, jotka tietävät, että vähän väliä ostan Amerikasta eli Amazonista aivan liian kalliin ja paksun kirjan, luen sen, kaikki 800 sivua, ja kirjoitan kahden liuskan jutun, pitävät toimintatapaani täysin vastuuttomana.

Myös kysytään, miksi en kirjoita oikeaa kirjallisuutta. Vastaus on tietenkin, että en osaa. Menneillä vuosikymmenillä tuli kyllä julkaistua, ja itse asiassa ne kirjat saivat oikein hyvän vastaanoton, mutta toisaalta kustantajan edustajat olivat mielestäni vaivalloisia ihmisiä. Otavassa ja WSOY:llä heillä oli taipumus vaatia itseensä kohdistuvia palvontamenoja. Ei siinä mitään, mielellään sitä heittäytyy pitkin pituuttaan suuren vallan haltijan eteen, potkii takajalallaan ja uikuttaa.

Blogilla ei ole kustantajaa, ei toimitussihteeriä eikä muuta vastuullista päätoimittajaa kuin kirjoittaja itse. Tämä on pieni hinta palkattomuudesta. Tällaista sanottiin minun nuoruudessani ”vapaudeksi”.

Blogeilla on toinenkin verraton puoli. Kommentoijien ansiosta ne eivät ole yksinpuhelua vaan dialogia. Oman blogini kommentoijat ovat joko hyviä tai erinomaisia, ja lisäksi he ovat sitkeää tekoa.

Ajoittaisilla asiattomuuksilla ei ole väliä. En jaksa hermostua sellaisten ihmisten mielipiteistä, joita en arvosta.

Kiitollisena huomionosoituksesta sanoisin kuitenkin, että olen hiukan eri mieltä HS:n kuukausiliitteen toimituksen kanssa. Ei ole Suomen eikä maailman parasta blogia kuten ei ole romaania tai runoakaan. Kaikki ne on suhteutettava aikaan ja lukijoihin. Palkinnot ja nimeämiset ovat mainio markkinointikeino, hiukan kuten Finlandia-palkinnot. Juuri kukaan ei sellaisia vastusta. Myös palkittu on tyytyväinen. Eihän kukaan kirjoita itselleen – vaikka Sinuhe egyptiläinen uskotteli sellaista.

Blogin kirjoittamisen sielulliseksi syyksi arvellaan usein kirjoittajan sairaalloista itsetehostuksen tarvetta. Ajatus on houkutteleva. Kirjoittaja on jatkuvasti suuna ja päänä. Niin on myös luokanopettaja koulussa. Yhtä vähän kuin opettaja yrittää vain loistaa lasten silmissä verkkoon kirjoittava kiillottaa omaa kilpeään.

Tässä on ero kirjoihin. Olen nähnyt ihmisten hyväilevän ja suutelevan kirjoittamiaan kirjoja. Painotuotteissa on jotain maagista. Se että blogikirjoituksista tulee kuitenkin nyt kohta kirja, on yritys palvella kaikkia niitä tätejä, jotka eivät käytä elektroniikkaa. Äidilleni tulostetaan näitä kirjoituksia; viimeksi keskustelimme Kilpelän Köystistä ja Sahan Mantasta.

Kukaan ei ole huomannut, että ratkaisin mielestäni 15-vuotiaana muistelmien kirjoittamisen ja päiväkirjan pitämisen ongelman. Aloin julkaista. Nyt näitä tunnelmapalasia on yli 10 000 sivua. Se että Kansalliskirjasto haluaa muodostaa niistä erillisen kokoelman, on sekin suuri ja ansaitsematon kunnia. Perustelu on, että niissä heijastuu aikakausi. Se onkin kirjoittajan ylin, saavuttamaton tavoite. Heijastella näkyväistä ja näkymätöntä maailmaa, ei itseään.

Kirjoittaminen on hyvä keino estää liiallinen huojentuneisuus hautajaisissaan.