Sopertelen

On itsestään selvän johdonmukaista kirjoittaa Tannerin työväenliikkeestä ja Jouluoratoriosta samaan hengenvetoon. Musiikkiasioihin perehtyneet tietävät, että noin kymmenvuotias Väinö Tanner lauloi Helsingin tuomiokirkon, silloisen Nikolainkirkon parvelta poikaäänenä, kun solistina oli Aino Ackté. Yhteisesiintymisestä on jäänyt kirjallisuuteen mainontoja, vaikka Ressun kunnialla päättänyt Tanner tunnetusti siirtyikin toiselle alalle.

Nyt Antti ja Mikko olivat samoissa tehtävissä enkelikuorossa. Cantores Minores lauloi ehkä paremmin kuin koskaan. Tuomiokirkon kaikuisuus lienee pulmallista. Jopa solistit saivat nopeat rytmiset kuviot hiukan puuroutumaan. Kuoro ymmärsi olla niitä yrittämättäkään, mutta pitkä-ääniset täyden polyfonian kipaleet urkupisteineen tietenkin kuuluvat kahta komeammin. Mutta kuorossa oli sitä soinnin syvyyttä, jota useimmissa levytyksissä jää kuitenkin kaipaamaan.

Jouluoratorio puolestaan on kökkö teos, niin Bachin kuin onkin. Sen sisältö, kolme kantaattia, ei ole kokonaisuus. Bachin kantaatit ovat lyyrisiä; passiot ovat draamallisia. Mutta niille jotka eivät ehkä ole huomanneet asiaa – meillä on maassa suuri määrä erittäin hyviä kuoroja. Ne muut sitten esiintyvät televisiossa kai sellaisin ajatuksin, että himmeä huhuileminen olisi sinänsä taiteellis-tunnelmallista.

Muistelen tehneeni jonkin ammatillisen palveluksen kauppaneuvos Lindbergille tai Toivo Kärjälle. Pyysin ja sain palkkioksi Jouluoratorion levytyksen, LP:n siis. Johtaja oli Karl Münchinger ja soittokuntana Stuttgartin työväen palloilijat. Olisin pitänyt silloin enemmän Karl Richteristä

Otsikko on oratoriosta. Bachin käyttämät tekstit ovat aika useinkin kömpelöitä. Kolmannen osa alussa kuoro pyytelee Herra kuuntelemaan soperteluaan (lallen).

Siltala-kustannus, jonka sukulaisuus Sakari Siltalaan on minulle epäselvä, voisi tällä puheella toimittaa luettavakseni tämän Metsä-Valiota koskevan kirjan vedokset. Nähdäkseni vasta väitöskirja on julkaistu, enkä löytänyt sitäkään sähköisessä muodossa. Himoitsemani teos on Teemu Keskisarjan, Markku Kuisman ja Sakari Siltalan  ”Paperin painajainen – Metsäliitto, metsät ja miljardit Suomen kohtaloissa”. Ellette lähetä, ruinaan pdf:t Kuismalta.

Väitöksen yhteenvedossa sanotaan:” 1900-luvun Suomi eli metsistä, kartelleista ja osuustoiminnasta. Näiden peruselementtien pönkittämä talousjärjestelmä ja satavuotinen yhteistyön kulttuuri murtuivat 1990-luvulla. Uusliberalismi, globaali kilpailukapitalismi ja Euroopan integraatio kiristivät kilpailulakeja. Osuustoiminta hajotti liike-elämän yhteistyötä sisältäpäin. Vanha yhteistyön perinne suomalainen yhteistyökapitalismi murtui ja murrettiin. Kartelli oli nyt salaliitto, suhmurointia ja kähmintää, jolla suuryritysten liike-eliitti riipi rahaa kuluttajan selkänahasta. Hyvä Veli -verkostot repeilivät. Globaalin kilpailukapitalismin ajassa maaseudun mullasta nousseet osuuskunnat näyttivät aikansa eläneiltä. Pellervolaisuus tuntui pörssimaailmassa vieraalta. Osuustoiminta reagoi muovautumalla sijoittajavetoisen, yhtiömuotoisen yritystoiminnan suuntaan. Tutkimus tarkastelee yhteistyökapitalismin murtumista, kilpailukapitalismin läpimurtoa sekä osuustoiminnan roolia tässä prosessissa 1982 - 2004. Teos on tapaustutkimus, jossa fokus on eräässä Euroopan suurimmista metsäkonserneista ja tuottajaosuuskunnista, metsänomistajien omistamassa Metsäliitto-ryhmittymässä (nyk. Metsä Group). Tutkimus antaa uutta tietoa viennistä riippuvaisen maan historiallisesti tärkeimmän teollisuudenalan ja vahvan osuustoimintaliikkeen sopeutumisesta koko talousjärjestelmän perusteita ravistelleeseen lähiajan mullistukseen, jonka jälkiä setvitään oikeussaleissa vielä 2010-luvulla. Tutkimus osoittaa, miten osuustoiminta pyrki sulauttamaan kapitalistisen järjestelmän itseensä, mutta tulikin itse sulautetuksi kapitalismiin.”

Eilisen kirjoituksen kommenttien johdosta täsmennän, että vaikka kilpailunrajoitusten käsite tunnettiin vanhastaan, lainsäädäntö oli korkeintaan viitteellistä. Ehkä vertikaalikartellit olivat kiellettyjä. Muutos oli siten erittäin raju, kun EU oli omaksunut erääksi periaatteekseen kilpailun kaikinpuolisen edistämisen ja kilpailun rajoitusten poistamisen. Siis rajoitusten, ei ”haitallisten rajoitusten”.

Historiallisesta Aikakauskirjasta havaitsin mieltymyksen tuntein, että Alfred D. Chandlerin ”Scale and Scope: The Dynamics of Industrial Capitalism” oli luettu ja ymmärretty. Se on paljon parempi kuin saman kirjoittajan kuuluisampi ”The Visible Hand”. Chandler selostaa erittäin havainnollisesti Saksan järjestelmän, joka lienee todellisuudessa edelleen olemassa. Suuryhtiöiden hallituksissa istuu pankkien miehiä ja naisia ja asiat ”sovitaan” myös kilpailijoiden kanssa. Tätä ”sopimisen” kulttuuria on ajettu EU:ssa läpi tarmokkaasti. Vain englantilaiset eivät tunnu ymmärtävän sitä. Venäläiset ymmärtävät asian erittäin hyvin harjoittaessaan itse pakon edessä eräänlaista sotasosialismia.

Eilisissä kommenteissa kiihtymystäni herätti suora viittaus rahan valtaan. Sellaisia näkee harvoin. Alkoiko demarien näivettyminen punapääoman eikä punatyövoiman huimausta herättävästä laskusta? Metsäteollisuusjutun selvä sivuajatus on Keskustapuolueen rahoitus ja rahan yleensäkin nostattama kansansuosio. Demareilla ei taida oikein olla isokokoisia ystäviä maailmassa. Kommunistit – kansandemokraatit hajosivat ennen Neuvostoliiton hajoamista. Olen sattumalta ollut itse tuomarina setvimässä kommunistien suorittamien pääomaliikkeiden seurauksia. Ne olivat heille surullisia. Siinä menivät, kuten ennen sanottiin, omat ja varastetut.

Kukaties puoluetuki ja erilaiset lehdistötuet ovat pieni, näkyvä osa. Olisi outoa, jos poliittista toimintaa voitaisiin harjoittaa nykymaailmassa ilman tukevaa rahoitusta. Tarkoitan laillista rahoitusta.

Tämä ajatusrata viittaisi sellaiseen, ettei perussuomalaisilla olisi varsinaisesti tulevaisuutta, ja herättäisi kysymyksen, mistä kokoomuksen malja täyttyy. Suomalaista poliittista taloustiedettä miettiessä ei voi ”mennä metsään”.

On mentävä metsään, kirjaimellisesti.