Muistiin panoista

Joku kommentoija osoitti olevansa syvästi tietämättä kynien, kirjoittamisen ja muistiinpanojen merkityksestä. Ehkäpä hän oli kouliintunut vain kuittaamaan saamiaan rahalähetyksiä. Siinä ei todella kiinnosta, minkä merkkisellä kynällä nimensä paperiin huitaisee.

Osasin auttavasti lukea hallitusneuvos Ragnar M:n etusormea, ja samoin kahden oikeusneuvoksen.

Kirjoittamisen lisäksi lukemisen tarkoitus taitaa olla välillä epäselvä, vaikka tätäkin kirjoitusta epäilemättä luetaan. Minulta meni muutama vuosi tajuta, miksi oikeusneuvos Salervo käytti tunnin, jopa puolitoista muiden aikaa lukemalla esittelyissä ääneen alempien oikeuksien tuomiota, vaikka ne oli jaettu valokopioina etukäteen paikallaolijoille. Hän oli etevä tuomari ja luulin, että tuo oli vain se entisten alituomareiden huono tapa. Pahimmillaan heikäläiset lukivat rikosasioissa poliisitutkinnasta tehtyä pöytäkirjaa ääneen vaikka puoli päivää. Saatuaan kysymykseen ilokseen vastauksen, ettei nimismiehellä ole todistajia, he ilmoittivat ettei syytetylläkään ole mitään lausuttavaa asian johdosta, ja ajoivat joka sorkan ulos odottamaan, kun oikeus harkitsee. Se oli kirjallista menettelyä. Vain tuomari oli äänessä, ja lautamiehet yrittivät urhoollisesti pysyä hereillä. Tunnelmaa syvensi pöytäkirjat laatineiden poliisien siihen aikaan sangen rajoitetut kirjalliset kyvyt.

Nuo miehuusvuosieni neuvokset olivat pikakirjoittajien sukupolvea. Se oli aika yleinen tapa, että kun asianomainen – usein puheenjohtajana – lakkasi kuuntelemasta, hän alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti sormella ilmaan. Toiset käyttivät puheenvuoroja ja esittivät turpa totisena mielipiteitä. Puheenjohtaja oli kuitenkin jo tehnyt päätöksen ja muotoili sen olennaisimpia rivejä, jotka sitten purkautuivatkin kuin noiduttuina ja nuijittiin asianmukaisesti pöytään. Kaikki olivat tyytyväisiä. Puheenjohtajaa pidettiin viisaana, ja ellei hän jo ollut virkansa vuoksi jokin neuvos, hänelle puuhattiin aikanaan sellainen arvonimi.

Kokeilin joskus komitean jäsenenä tai esittelijänä. Puhuin tahallani puuta heinää. Sitä ei pantu merkille. Asiaan lienee vaikuttanut myös syrjähtelevä puhetapani. Saman oivalluksen jäljitin joskus vanhoista kirjoista – kun opettaja tai tenttiä pitävä professori oli vähemmistökielen miehiä ja vielä raskaskuuloinen, ikävästäkin kysymyksestä, joka koski vaikka vastaajalle tuiki tuntematonta kolmikymmenvuotisen sodan taistelua, selvisi kirkkaasti toistelemalla nopeasti, välillä hiljaa, välillä ääntä korottaen ja rytmiä vaihtaen: hevoset hyppi ja kanuunat paukkui, kanuunat hyppi ja hevoset paukkui…

Huomio on tärkeä. Tiukankin kysymyksen esittäjä on kuin lastaan uhkaava isä. Hän ei todellisuudessa kuuntele vastausta. Ilmeisimmissä tapauksissa asianomaisella arvohenkilöllä eli isällä tai hallitusneuvoksella tai hallitusneuvos-isällä on lisäksi tapana ryhtyä puhumaan päälle. Siihen on turha sanoa: älä puhu, kun minä keskeytän.

Sekä ääneen lukeminen että muistiin kirjoittaminen ovat näet tukitoimia. Joillekin – monille – läksyn pääkohtien kirjoittaminen muistiin pitää ne mielessä ainakin viikon, joskus koko eliniän. Olen itse kokenut tämän. Näkömuistini väittää, että sen vanhan luettelon Aasian joet (Ob, Jenisei, Amur, Huangho…) sisälsi myös sellaisen joen kuin Irawadi. Huomatkaa kaksinkertainen vee. Koulukartta oli siis saksalaista tekoa, varmaan Justus Perthes, Gotha.

Suurimman osan työikääni olen loukannut kuulijoita luennoimalla ja puhumalla ”vapaasti” eli ilman paperia. Kuulijat eivät tietenkään ole tienneet, että esityksen looginen runko ja keskeisimmät yksityiskohdat on ollut aaneloselle kynällä kirjoitettuna oikeassa takataskussa. Näitä lappuja, jotka perustuivat muistivihkoihin (kynällä) hahmoteltuun, tupsahtelee edelleen laatikoista. Tekstit ovat tietenkin sivulliselle arvoituksellisia. Sartre < Husserl, Berliini. Se tarkoittaa että Sartre onnistui saamaan viran Berliinistä 1933-1934 ja opiskeli siellä ahkerasti fenomenologiaa, joka näkyy ”Inhossa” selvästi ja jonka syvän vaikutuksen hän kiisti jyrkästi koko loppuelämänsä.

Ääneen lukeminen on edelleen paras tapa hahmottaa laajanlaisen tekstin kokonaisuus. Se on erikoisen suositeltava, kun käsillä on alkuperäistä suomenkielistä runoutta vuosilta 1955-1975, esimerkiksi Saarikoskea. Outoa kyllä se selventää myös Leinoa. Itseään kuunnellessaan havaitsee, että esimerkiksi ”Väinämöisen laulu” liukuu sangen lähelle antiikin mittoja, ja alkaa ymmärtää, miksi Leinoin loppusoinnuton Danten suomennos oli niin etevä. Jättämällä riimin hän onnistuu tuomaan tekstiin jotain muuta.

Olen ollut ymmärtävinäni, että valtioneuvoston perjantai-istunnoissa luettiin ennen sotia ääneen jopa lakitekstit. Se on väärää pikkutarkkuutta. Lakitekstistä on puhuttu paljon pahaa ja enimmäkseen hyvästä syystä. Toisaalta sen kanssa on kuitenkin selvitty myös hallinnon maailmassa, jossa vaikkapa tullisäännökset ja eläkelait tuntuvat vaativan yksityiskohtaisia täsmennyksiä, puhumattakaan monista verolaeista.

Sellainen teksti ei ole tarkoitettukaan korvakäytäviin. Se on luettava pää kumarassa ja tarkoin. Ja sen tekniikka tuo puheeksi vielä yhden kynän käyttötavan, joka kukaties on nykypolville oudompi.

Samalla tavalla kuin opettaja tarvitsi karttakeppiä henkiseksi tuekseen korokkeella sangen moni laki- ja virkamies osasi toden teolla lukea vain kynä kädessä. Kynä sai mielellään olla keltainen lyijykynä. Lukija ei yleensä tehnyt sillä piirtoakaan, mutta käytti sitä tarpeen mukaan ällästikkuna eli silmän apuna seuratessaan tekstin kiharaisimpia käänteitä. Ja hyvä siitä tuli.

Asetuskokoelmat ja hallituksen esitykset painettiin ainakin digitaaliajan alkuun asti yhden käden otetta ajatellen. Kun paperikin oli pehmeää ja teksti vihkosina, sitähän tankkasi mielikseen. Romaanikirjat ja muu sellainen tarpeeton hullutus on taas kahden käden luettavaa. Oli kirjassa kovat tai pehmeät kannet, sitä on kannateltava silmien edessä kaksi käsin, ja siitä sitten käännellään sivuja etusormella tai peukalolla. Sähköiset kirjat, kuten Kindle, ovat liikuttavasti kopioineet tämän piirteen.