Kirjailua

Merkittävien miesten vaimot olisi mainittava kirjoittamisen yhteydessä. Kirjontaa, johon otsikko viittaa, miehet eivät yleensä osaa. Tosin ainakin yhden tiedustelulaivueen miehet innostuivat asemasodan ikävyydessä tekemään ristipistotöitä. Minulla on yksi sellainen tallessakin. Ajatus hurmaa – ilmojen kotka kannon päässä keskikokoinen neula kourassa. Joku voisi sanoa äimän käkenä, koska ”äimä” on neula.

Bachin ”Jouluoratorio” on saattanut syntyä kiireessä. Mestarin kyky tuottaa maailman parasta musiikkia oli tunnetusti ainutlaatuinen, ehkä koko länsimaisen musiikin historiassa. Löysin hiljan vahakantisen vihkoni, jossa on kynällä (Mont Blanc) 70-luvulle siirryttyä laatimani lista kantaateista ja eri levytyksistä. Nykyisin on J.S. Bach homepage. Tuo kantaattilistani laajeni sitten käsittämän BWV:n (Bach Werks Verzeichnis) kaikki periaatteessa 1080 teosta, joita nykytiedon mukaan onkin hitusen vähemmän tai enemmän. Nuottiesimerkit ovat sinikantisessa Schmiederissä (Thematisch-systematisches Verzeichnis der musikalischen Werke von Johann Sebastian Bach), jonka kohdalta kirjahyllyssä alkavat muut perusteokset, kuten Spitta, Schweitzer ja niin edelleen Wolffiin ja muihin. Sinänsä hiukan vanhentunut Albetr Schweitzerin teos oli aika mainio lukuelämys, mutta käytännössä turvaudun saksalaisiin ja amerikkalaisiin nykyteoksiin, joissa analysoidaan ja kommentoidaan teokset tahti tahdilta.

Mutta nuottien kirjoittaminen paperille oli Bachillekin ongelma. Vaikka väki olisi miten ammattitaitoista, kyllä soittajille pitää kuitenkin olla stemmat, ja laulajille. Yhtä kantaattia varten tarvittiin siis ainakin kymmenet nuotit, eikä minkäänlaista monistuskeinoa ollut olemassa. Paitsi se paras: rouva töihin.

Vuotten vierien rouva Anna Magdalena oli alkanut kirjoittaa sitä hengitystä haittaavalla tavalla käsittämättömän kaunista nuottikäsialaa, josta Itse on kuuluisa. Katsokaa muuten tekin kommenteissa minittua IMSLP Petrucci -verkkopaikkaa. Minulla on tietokoneessa Bachin koko tuotanto täydellisinä partituureina. Suosittelen teille pdf-muotoa – ja harvinaisempien nuottiavainten opettelemista.

Jouluoratorion ensimmäisen kantaatin alkua sanotaan perheessäni ”syntymäpäiväkantaatiksi” ja se soitetaan levyltä huomenna, kun täytän 69. Yritän kiivaasti palauttaa mieleen, mitä muuta sixtynine tarkoitti nuoruudessani. Muistelen että jotain sangen sopimatonta. Siksi kai Donner teki sen nimisen elokuvankin.

Se ihan alku enkeleinä liitävine trumpetteineen oli sävelletty äskettäin Maria Josephan, Saksin vaaliruhtinattaren ja Puolan kuningattaren onnitteluksi onnentoivotuksena. Ja oma arvaukseni on, että valmiiksi kirjoitetut nuottilehdet olivat nyt tarpeen, kun Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia, jotka ovat sisällöllisesti samaa Luukkaan välittämää joulukertomusta, esitettiin Leipzigin lihaville porvareille ja humalaisille kisälleille ensimmäisenä, toisena ja kolmantena joulupäivänä.

Bachin kirkkokantaateissa on muuten mielestäni muutamia juosten kustuja, ja maalisissa samoin. Lisäksi kiihottaisin lukijoita tutustumaan rohkeasti Bachin ajan ja edeltäneiden vuosikymmenten vokaali- ja urkumusiikkiin. Sieltä tulee myös levymarkkinoille tulvimalla aarteita. Silti olen itse syvästi Bach-uskoinen. Sitten voitte katsoa minut kuolleeksi, kun lakkaan häntä kuuntelemasta. Musiikin takia olen hiukan häpeissäni, että itsellänikin jäi puuttuvan musikaalisuuden vuoksi Bachin pianolla kilkuttaminen Wohltemperiertes Klavierin puoliväliin eli Fis-duuriin. Toisaalta taas jos haluaa läkähtyä epäbachiin, voi katsoa Areenasta huolella ja moneen kertaan Trifonovin tämän viikkoisen Rachmaninoffin kolmosen ja samalla ihastella Ylen erittäin etevää ohjelmantekoa. Alussa luulin esitystä vain hyväksi, mutta kohta huomasin surreeni väärin.

Itse kuuntelen siis kantaatteja muun muassa aakkosjärjestyksessä, joskus 11 kantaattia päivässä. Meteli ei kantaudu huoneestani muualle kiinteistöön. Bachin teoskokonaisuuksissa kiinnitän huomiota kirkkovuoden kulkuun. Päivän evankeliumi- ja saarnatekstit kannattaa selvittää. Kantaatit on sävelletty niihin, ja tästä Jouluoratorio on siinä mielessä poikkeus, että se seuraa joulun kertomusta.

Keskusteltuani muutaman nykysäveltäjän kanssa olen siinä uskossa, ettei kukaan enää kirjoita nuotteja käsin. Hakukonekin antaa sanalle ”sibelius” tuloksen ”johtava kansainvälinen musiikin säveltämisen ja nuotintamisen tietokoneohjelma”.

Tiedän etten pysty ja vakuutan etten halua himmentää kenenkään musiikkielämyksiä. Päinvastoin. Mainitsin kommentteja herättävään sävyyn teoskokonaisuudesta tarkoittaen aivan viattomasti sitä, ettei esimerkiksi resitaalin tekeminen Chopinin pelkistä etydeistä ole välttämättä onnellinen ajatus. Mielestäni jokainen niistä on suuri ilo, mutta eniten niistä saa kuuntelemalla ne erikseen. Sitä vastoin Das Wohltemperierte Klavier on mainiota kuunneltavaa kokonaisuuksina, ensin kirja I eli 24 preludia ja fuugaa ja sitten kirja II. Kappaleet on sävelletty opiskelumateriaaliksi. Yksi opittava asia on harmoniat. Musiikillista miettimistä ja nauttimista on vaikka kuinka. Molemmissa kirjoissa käydään kaikki sävellajit läpi. Pelkästään tämän takia kannattaa opetella sietämään cembalon ääntä. Myös levyllä viritykset ovat mielenkiintoisia ja sävellajeilla on ikään kuin oma makunsa. Tästä asiastahan Harnoncourt kirjoitti aikoinaan kirjansa ”Puhuva musiikki: johdatusta musiikin uudenlaiseen ymmärtämiseen”, jonka itse Hannu Taanila suomensi.

Aika yleisen käsityksen mukaan on sivistymätöntä puhua musiikista. Pitäisi vain soittaa tai kuunnella, Puhuminen osoittaisi, ettei asianomainen ymmärrä asiaa. Pahinta kirjojen kirjoittamisen jälkeen olisi musiikin lukeminen.

Kunnioittavasti esitän eriävän mielipiteen. Joku mainitsi hiljan koulukirjan, joka alkaa ”Musiikki on ääniaaltojen värähtelyä.” Heti väärin. Musiikki on ääniaaltojen liikuttamia molekyylejä, typen lisäksi happea ja niitä muita. Liikutun itsekin, koska olen molekyylejä.