Tänään perjantaina

Kaukomatkailuprojektini vei minut Vantaalle ja sen jälkeen peräti Kruununhakaan. Tunnen itseni suuresti avartuneeksi tämän matkailun ansiosta. Nokian puhelimen kartta (Here Drive) on niin hyvä, että soitan auton navigaattorilaitteille kuolinkelloa. Omistan sellaisen ja on se kalliskin, Becker. Sen rustaaminen käyttökuntoon vie minuutin tai monta, koska näppäillessä tulee huteja. Puhelimen kanssa viisitoista sekuntia riittää. En ole minuuttien kipeä.  Käytettävyyden tutkijat vain ovat oikeassa. Laitteen vaikea vireillepano aiheuttaa tosiasiassa sen että laite jää käyttämättä.

Edelliskirjoitukseni kävi väärin. Pitäisi kirjoittaa mitä ajattelee eikä mitä aikoo ajatella. Kirjoitin pöljästi ja nyt en ehkä pääsekään osallistumaan Päätalo-tietokilpailuun.  Tässä kuitenkin tavoittelemani muoto.

Kerronnan tekniikka ei määrää näkökulmaa. Joskus kirjoittaja uskottelee olevansa kaikkivaltias ja kaiken tietävä kuin Jumala. Ateismi on tässä paikallaan. Sellaista jumalaa ei ole olemassa. Vaikka teksti olisi syntynyt missä toimikunnassa, se on joku kirjoittanut. Minä-kerronnassa on eroja. Joskus romaania selvittävä ”minä” on universaalikertojan muoto. Joskus tuo kirjan ”minä” on niin jyrkästi ajateltu, ettei hänen tiliinsä voi häiriöttä panna havaintoja asioista, jotka tapahtuvat tuon ”minä ollessa toisaalla”. Jos kirjoittaja on ”Kalle Päätalo”, kuten Kalle Päätalon eräissä laajoissa teksteissä, kirjoittaja ei kerro, mitä tapahtuu Jokijärvellä, kun ”Kalle” on Messukylässä.

Olennaisempi ja syvempi taso on romaanin maailma. Päätalo tuo mieleen Franz Kafkan. Kirjan maailmassa ei ole eikä voi olla mitään sellaista, mikä ei ole kirjan päähenkilön ”K:n” maailmaa.

Jäin miettimään näin viisaita lukiessani Kai Hirvasnoron mielestäni erinomaista ja kaikin puolin suositeltavaa blogia ”Päätalon matkassa – Johdatusta Iijoki-sarjaan”. Se näyttäisi olevan tarkoitettu kaltaisilleni oudoille linnuille, jotka ovat lukeneet tuon sarjan joltisenkin huolellisesti, kirja kirjalta. Sangen hyödyllistä on saada yhteenvedot sarjan eri osien sisällöstä. Hurmaavaa on lukea kommentteja, joissa veteraanit selvittelevät, minkä verran Päätalo fuskasi kuvaillessaan omakotitalonsa, Kirvestie 22, rakentamisen työläyttä. Tunteja on kuulemma epäuskottavan paljon. Kirjoittajat näyttävät tietävän, kauanko sokkelin valuun meni 1950-luvun alussa – ja paljon muuta.

Väittäisin Hirvasnoroa vastaan minä-kertojaa koskevassa asiassa. Hän viittaa siihen, että talvisotaa on kuvailtu mahdollisesti liian vähän ja teknillisen koulun käymistä liianpaljon.

Esitän kuohuttavan väitteen. Päätalo oli modernimpi kuin modernistit. Kuvauksen laajuus kuvaa merkitystä, jonka asia kirjan minän maailmassa sai. Ratkaisu on lukijan, ei kriitikon. On sellaisia tapauksia, että erään Samsa-nimisen henkilön muuttuminen levottomien yöunien yhteydessä vastenmieliseksi syöpäläiseksi omassa sängyssään on suurempi asia kuin ensimmäinen maailmansota. Itse asiassa viimeksi mainittu ei esiinny teoksessa lainkaan.

Päätalon romaani on koottu hyvin taitavasti. Se ei ole sonaattimuotoinen, vaan sarja. Liikkuvaa ja vilkasta osaa seuraa usein hidas osa, sarabande, ellei largo. Kriitikot ovat asettuneet odottamaan sonaattimuotoa ja hermostuvat heti, kun osia onkin enemmän kuin neljä eikä teemojen ja aiheiden kehittely vastaakaan sointuopin sääntöjä.

Ennakoin vastaväitteen – Kalle oli sen verran yksinkertainen ja oppimaton mies, ettei hän tuollaisista viisasteluista tiennyt. Hän oli kuitenkin julkaissut aika suuren määrän romaaneja ja kokenut itse, mistä syntyy uskottavan olo ja mistä ei. Ja niinpä hän otti ja omaksui äärimmäisen minä-muodon eli siis keskityksen, joka on sattumalta sama kuin Kafkan, Proustin ja Joycen. Ajatelkaapa, lukijat, eroa esimerkiksi Thomas Manniin, joka kyllä yrittää suurissa romaaneissaan syleillä maailman kuoliaaksi.

Päätalo tulee romaaneillaan lähelle mikrohistoriaa. Mikrohistoriaa ei ole se, että kirjoitetaan jonkin joutavanpäiväisen maamiesseuran tasalta tai peräti erehtyväisen ihmisen vähäpätöisistä liikkeistä. Tuota sanaa on käytetty tutkimuksista, joissa on onnistuneesti tunkeuduttu yksilön ja hänen yhteisönsä välisiin vahvavoimiin, keskinäisiin riippuvuuksiin. Tutkimustekniikkaa on käytetty vain siksi, ettei vaihtoehtoja ole ollut. Esimerkki: Le Roy Ladurie, ”Montaillou”. Näin on joskus päästy kiinni uskomusjärjestelmiin. Luulot ovat joskus väkevämpiä käytteitä kuin paljon mainostetut luokkavastakohtaisuudet tai tuotantovoimat.

Vastaan kuvittelemiini väitteisiin myös näin. Päätalon ja itse asiassa aika monen muun nykykirjailijan kohtaloksi ovat olleet tulla kriitikot, joiden hiljaisessa mielessä on liikkunut heidän oikeana pitämänsä ajatus. Tyhmät ja köyhät ihmiset eivät kykene yhtä hienostuneeseen sielunelämään kuin me, arvostelijat. Kuvattavat ovat alkukantaista väkeä. He vain syövät, tekevät tarpeensa, joista eräät ovat sukupuolisia, kuolevat ja kuopataan.

En vedä tähän demokratiaa tai humanismia. Väitän vain, että tuo oletus on väärä.

Tshehov osoitti saman kuin ennen häntä Dostojevski ja etenkin Gogol. Tyhmän pään hutera ajatus voi kertoa kammottavan paljon ajan ihmisistä, joskus kaikkien aikojen ihmisistä. Kuten että päällystakki on muka varastettu.

”Kirsikkapuisto” on minulle kaunein dokumentti maailmansotia edeltäneestä maailmasta, joka ei juurikaan varjellut kirsikoita eikä puistoja. Moni katsojat ja eräät arvostelijat näkivät siinä vain ikävää ja toisarvoista jatustelua.

Yritän selvitellä ajatustani: oliko kirjallisuusarvostelun näivettyminen ja kuihtuminen tilaan, joka nyt vallitsee lehdistössä ja verkossa ensimmäinen mediamurroksen merkki? Sanomalehdet ensin ja kirjankustantajat seuraavina unohtivat, että kirjallisuus on meidän maailmamme hiilinielu.