Menneisyys muovinen

Järjestin itselleni käärmenäyttelyn. Vielä on soitettava pojille. Verkkovirran kanssa ei pidä pelata. Toistaiseksi on ilmassa kysymys, eikö ole keinoa kiertää runsaiden virtajohtojen ongelmaa. Siivouksessa niitä kertyi noin 30. Kaikki muuntavat verkkovirran 12 voltiksi, mutta ampeerien ja milliampeerien lukemat vaihtelevat kovin.

Seuraavaksi hakukoneen oli kerrottava, miten lerppua nyt luetaan. Sievästi nimikoiduissa nimilapuissa luki ”kirjeitä 1993” ja ”tekstejä 1994”. Jokseenkin varmasti tiedostot ovat samoja kuin levyillä.

Eilen oli haukea. Paremman puutteessa pieniä ruotoja nosteltiin asetille, jossa luki ”IV P”. Se oli alpakkaa eli uushopeaa (Neusilber, nickel silver – kuparia, sinkkiä ja nikkeliä). Kevytmetalliakin olisi. Kovametallia löytyy. Hauki oli hyvää.

Olen moittinut vanhempiani ja uhannut raastuvalla. Sitten kuulin, ettei raastuvanoikeuksia enää ole. Sitä paitsi heillä on perheessä ilkeitä juristeja. Kanneperusteeni olisi ollut vahingonkorvaus siitä, että käyttivät mokomat sota-ajan ala-arvoisia korvikeaineita minua laatiessaan. Muovi on maailmassani kovin myöhäinen tulokas. Olen jopa muistavinani, miten tuo sanamuodoste vaivalloisesti sivuutti puhdasta suomea edustaneen nimityksen ”lastiikka” (plastik, plastic).

Pelkään että se oli pelkkää ilveilyä, mutta väitettiin Uiton Eelin ainakin aikovan nikkaroida visakoivusta hulahoop-vanteita. Jos haluatte, katsokaa Wikipediasta. Villityksen aiheuttanut vanne tuli markkinoille 1957. Noin vuoden kuluttua Olavi Virta oli levyttänyt iskelmän lannevanteesta. Kai sen piti laihduttaa. Laulaja itse ei tainnut ottaa keinoa käyttöönsä.

”Rihkamakauppias” oli jopa ammattinimike. Tuon ammatin harjoittajat esittäytyivät kyllä mieluummin kauppiaiksi. Romukaupan kunnianarvoisa nimike sietäisi palata käyttöön. Ehkä se on joutunut ahtaalle kaiken kalliin romun keskellä, josta ei puutetta ole.

Jos elinkeinonharjoittajalla oli käytettävissään liikepaikka, hänestä saattoi tulla sekatavarakauppias. Siirtomaatavaroita taas myytiin vain kaupungeissa, kolonialvaruhandel. Se luki oikein kyltissä. Lyhyttavaraa myytiin myös meidän talossa. Salaperäinen nimitys viittasi muun muassa neuloihin, nappeihin ja neppareihin.

Kaksi sanomalehteä ja kolme kommentoijaa ovat, eivät ehkä toisistaan riippumatta, kiinnittäneen huomion kirjoittajiin, jotka lavertelevat yhä enemmän itsestään. Suuren sanomalehdet ensisivuilla voi aivan hyvin kirjoittaa, mitä tarhassa tapahtui ja kuinka kummia kauppaan kuului.

Tässä on yhteys edesmenneisiin pakinoihin. Ehkä sitä oikein opetettiin – jutelmassa ja juhlapuheessa on järkevää etsiä yhteinen jalansija. Kertomalla kävelleensä metsässä voi vedota niihin, jotka hekin ovat kävelleet metsässä. Keino ei liene niitä tehokkaimpia.

Tausta on sitten todella mielenkiintoinen. Toistuvasti mainitsemastani väitöskirjasta käy ilmi, etteivät arvostelijat eivätkä lukijat käsittäneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjan tekniikkaa. Se on minä-kerrontaa, vaikka päähenkilö on ”hän”, Kalle.

Vuosisatoja kertomakirjallisuudessa on käytetty joko universaalikertojaa tai minä-kertojaa. Ensin mainitun muistatte Seitsemästä veljeksestä ja Linnalta. Kertoja näyttää olevan kertomuksen ulkopuolella. Hän tietää kaiken. Linna heittäytyi melkein jumalaksi romaaniensa alussa ja lopussa. Kivi sanoi käyvänsä nyt kertoilemaan. Tässä on tietysti ajatuksena näytelmä, jossa on vain poikkeuksellisesti kertoja. Ihmisiä lappaa näyttämölle ja heidän pitäisi puheillaan, eleillään ja asuillaan selvittää, mistä on kysymys.

Minä-kerronnan suomalainen mestari oli Waltari suurissa historiallisissa romaaneissaan. ”Minä… kirjoitan tämän… En ylistääkseni… jumalia, sillä jumaliin olen minä kyllästynyt…”

Tässä on kaksi kikkaa. Minä-kertoja joutuu turvautumaan temppuihin mennessään aiheeseen, jota tuo ”minä” ei ollut näkemässä. ”Samaan aikaan kirkonkylässä porvarit kokoontuivat…”

Päätalo edelleen esimerkkinä – on valiteltu, että talvisodan ajan kuvaus on outo. Asevelvolliset vain pelaavat korttia ja kirjoittelevat värssyjä vihkoon, vaikka kansakunta kouristelee kuoleman tuskassa. Mutta kuvaus on oikea. Ihminen, kun on ihminen, toimii kuin torakka. Mielen täyttää se, mitä on kulloinkin käsillä. Sökörinki on tärkeämpi kuin Summa, varsinkin kun viimeksi mainitusta ei sensuurin oloissa tiedetä oikeastaan mitään.

Toinen kikka. Mikään minä-kerronta ei ole totta. Huonompi kirjoittaja tosin voi kuvitella sellaista. Se Päätalo tai Linna, joka kirjoittaa ”niin kuin asiat tapahtuivat”, on kiinni kirjoittamisen hetkessä. Tapahtumissa mukana ollut oli dramaattisesti toisessa asemassa. Sodassa taisteluun joutunut ei tiennyt, että hän säilyy hengissä ja laatii kerran selvitystä kokemastaan.

Eli suurinta jälkiviisautta edustavat esteettömät todistajat.

Mitäkö tein kun Kennedy murhattiin? Mietin asiaa viikon, kaksi. Olin asevelvollisena sotasairaalassa ja luin kirjoja. Iltaisin ja öisin, kun neiti Lämsä ei ollut salissa, keskustelimme lajitovereiden kanssa siitä ja sen kestävyydestä. Dallasin tapahtumat eivät kiinnostaneet.