Kirjova kynä

Tämä eläkeläiskirjoitus on perusteltavissa yhdellä syyllä. Kovin pitkään söin työaikaisten tapojeni mukaan, ja se oli vahingoksi.

Tuossa oli se perusteleva lause.

Hyvin monta vuotta välttelin syömästä lounasaikaan, koska sitten väsytti. Monissa tilaisuuksissa, etenkin frakkiniekka custoksena, osasin nukkua silmät auki kynä kädessä. Kun kynä kopsahti kädestä kirvonneena pöytään tai lattialle, havahduin ainakin sen verran, että kuorsaus katkesi. Sellainen rohkaisi nuorisoa, esimerkiksi väittelijää.

Ennen huonoina sortoaikoina professorit joutuivat turvautumaan äärimmäisiin keinoihin saadakseen nukkua rauhassa virka-aikana. Eräs teologi herätti lievää kummastusta liikkumalla yliopiston rakennuksissa kanniskellen omaa kirjaansa tai kahta. Hän oli tunnettu kirjojen kirjoja. Mutta kummastelijat eivät tienneet, miten huonoja istuimia useassakin auditoriossa oli. Istuinosa saattoi olla niin vino, että istujan oli ponnistettava jatkuvasti jaloillaan vastaan. Visu professori työnsi ennen istuutumista selkänojan ja klaffin väliin oman kirjansa, jonka paksuudesta hän tietenkin oli tarkoin selvillä, ja – tieteellisessä sivistyksessä niin tärkeä perstuntuma oli taattu.

Nyt sitten uskoin, että verensokerin heilahtelut voi ottaa huomioonkin. Päädyin pitämään totena väitettä hiilihydraattien ja proteiinien suhteesta ravinnossa ja uskoin, että kivikauden keräilijäkulttuurien syömätavat sopivat edelleen. On siis karsastettava leipää ja perunaa. Makeasta en ole erikoisemmin välittänytkään. Kaksi oikeaa ateriaa, ei voileipiä. Yleisaikakauslehtituokio puolen yön aikaan parin juustonpalasen ja hedelmien merkeissä. Ette muuten tiedä, miten hyviä pirkkaluomuomenat ovat tänä vuonna. Melkein halpojakin ne ovat, mokomat.

Tulos tästä on traaginen. Bobby-räätäli, missä olet? Alle vuosi sitten teetetty ja maksettu mittatilauspukuni, jonka oli määrä olla elämäni viimeinen, väriltäänkin seppeleen nauhoihin sopiva, kelpaa vain huonossa valaistuksessa, koska se roikkuu päällä. Painosta on kadonnut johonkin 3 kuukauden aikana 20 kiloa, mitä lienee pidettävä sairaalloisena.

Toisaalta juuri eilen yön selässä omenalohko rupesi omalakiseksi ja kierähti pöydältä lattialle ihan lämpöpatterin alle. Ennen kuin ehdin ajatella, olin koukannut sen sieltä, pöydän alle kyyristyen kuin lukukinkereillä. Vasta tuokion kuluttua huomasin, että tuota en ollut tehnyt kymmeneen vuoteen. Jos nyt suoraan sanotaan, pystynyt. Tai ainakaan luullut pystyväni.

Pelkästään typerän ja iljettävän itsekorostuksen tähden olen nytkin kuljeskellut farkuissa ja reisitaskuhousuissa, jotka eivät ole mahtuneet päälle aikoihin. Hoosianna, housut kinnaa, kuten kotiseudullani oli tapana sanoa näin adventin aikoina.

Ongelma ei siis ollut sama kuin sillä isännällä, joka vielä kyläkaupassa ihmetteli housujaan, jotka ovat edestä pinkeät mutta takaa möhliät, ne kun olivat väärinpäin jalassa.

Ryhdyimme kuitenkin huonekalujen kaitsijani kanssa laskemaan niitä suunnattomia säästöjä, jotka nyt olivat kertyneet, kun kaikkien paitojen lisäksi kolme pukua, neljä hyvin tyyristä pikkutakkia ja silmänkantamaton määrä kulmahousuja mahtuvat päälle ja istuvat. On se outoa. Sovitin kauluspaitaa, jonka ostin 1997 Los Angelesissa korttelin kirpputorilta (garage sale). No problemo.

Ilmari-eno saa nyt odottaa. – Kysymyksessä on kuvitteellinen henkilö. Ennen oli tapana auttaa köyhiä sukulaisia, etenkin muistaa heitä lahjapaketeilla. Välillä mainittiin Ilmari-eno, joka lienee ollut olemassa mutta kuollut 1970-luvulla. Kun tässä on ollut tanssi tavaran kanssa, oman ja etenkin vanhemmiltani kertyneen, erinäiset varusesineet on siirretty ”Ilmari-enolle”, joka valitettavasti tarkoittaa käytännössä kirkonkylämme oivallista jäteasemaa. Siellä on muuten kaikki systeemit. Hiukan arastelin käydessäni, koska itseni olen luokitellut hyötyjätteeksi. Seuraavalla käynnillä uskallan jo ehkä kysyä, eiväthän he pistä kontteihin mitään liikkuvaa, tarkoittaen sillä siis itseäni.

Helsingin seudun ympäristöpalvelujen (HSY) verkkosivut ovat muuten luokkaa ”erinomainen”. Tulee seurailluksi julkisen vallan ponnistuksia. Siellä on koko joukko erinomaisia. Tähti on kuitenkin HSL (omaa sukuaan Helsingin kaupungin liikennelaitoksen) pikkuvehkeisiin tarkoitettu sovellus. On huimaa, että kun maalaispoikana Helsingissä harhailtuaan rupeaa palailemaan kotitanhuville, vehkeissä on yhden napin alla ohjelma, joka nuuhkii sijaintini ja näyttää sitten reimasti tiedon seuraavasti bussista ja junasta ja vielä kävelymatkan pysäkille tai asemalle.

Näköni on kyllä parantunut melkein samaa vauhtia kuin jalat navan lähestyessä selkärankaa, mutta silti perinteinen paperille painettu aikataulu on ollut iso kiusa. Meillä täällä on ollut myös löydettävä pieni teksti tunnuksineen ”XL – ei teollisuuden lomien aikana”, ”XXL – juhlapyhistä vain jälkimmäisenä”, ”XXXL Ravalsin kautta”.

Epäluuloinen lukija huomaa, että käytän tätä blogia Facebookin tavoin (josta en pidä), eli lähipiiriviestintään. Katsokaapa siis lähilukijat, jälkeläisteni joulun ajan virityksistä googlaamalla KYL joulu 2013 ja sitten Cantores Minores. Ensin mainittu laulaa hyvin. Saksalainen kirkko on hauska paikka ja miksei myös Temppeliaukio. Kanttoreita ei tarvitse luonnehtia. Itse olin valmis siirtymään suoraan loppiaiseen, kun soitin Antille ja Mikolle levyltä Gardinerin porukan levyltä sen Jouluoratorion biisin, jota he nyt harjoittelevat, ja kokeilumielessä oikein ison kaksoiskuorokappaleen toisaalta Bachin tuotannosta ja näin ja kuulin, että tyypit menevät tuossa iässä suoraan sisään vaikeaan polyfoniaan ja riemuitsevat patarummusta ja barokkitrumpetin kiljahtelusta yhtä paljon kuin parrakas sukulaisensa.